Skip to content
Media
Valtioneuvosto frontpage

Ulkoministeri Erkki Tuomiojan puhe Maanpuolustustahto Suomessa -syysseminaarissa

Ministry for Foreign Affairs
Julkaisuajankohta 28.10.2014 7.59
Puhe -

Ulkoministeri Erkki Tuomiojan puhe Helsingin Reserviupseeripiirin Maanpuolustustahto Suomessa -syysseminaarissa Katajanokan Kasinolla Helsingissä 23.20.2014.

[Check against delivery]

Arvoisat kuulijat,

Suomalaisten maanpuolustustahto on säilynyt vuosikymmenestä toiseen korkeana. Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan viimeisimmän haastattelututkimuksen (12/2013) mukaan enemmän kuin neljä viidestä olisi valmis osallistumaan maanpuolustuksen tehtäviin taitojensa mukaan. Vastaavasti neljä viidestä arvioi samassa tutkimuksessa, että Suomeen kohdistuvan sotilaallisen uhan todennäköisyys on pieni. Tämä oli siis tilanne vuosi sitten.

Nyt olemme Ukrainan konfliktin myötä uudessa tilanteessa. Ukrainan tapahtumilla on merkittäviä ja kauaskantoisia vaikutuksia koko Euroopalle, lähialueillemme, sekä myös suoraan Suomelle. Käsittelen näitä alkaen koko Euroopan mittakaavasta ja päätyen omaan kansalliseen näkökulmaamme.

Ukrainan tapahtumien ja Venäjän toimien syistä ja tavoitteista on erilaisia arvioita. Niitä analysoitaessa on myös kyettävä arvioimaan missä suhteessa kyse on ollut myös Venäjän reaktioista muiden toimiin. Esimerkiksi Euroopan unionin toteuttama ns. itäinen kumppanuus Ukrainan ja viiden muun naapurimaan kanssa ei tähdännyt minkäänlaisen EU:n oman etupiirin perustamiseen joka olisi kolmansien maiden vastaista, mutta Venäjällä se näin kuitenkin koettiin.

Vaikka EU olisi kenties voinut toimia itäisen kumppanuuden suhteen taidokkaammin ja tasapuolisemmin, sen mahdolliset virheet eivät millään tavoin oikeuta Venäjän turvautumista voimapolitiikkaan.
Ukrainan tapahtumat ovat olleet vakava isku eurooppalaisille turvallisuusrakenteille. Konfliktin myötä voimapolitiikan todellisuus näyttää palanneen keskuuteemme myös Euroopassa. Krimin annektointi ja Ukrainan destabilisointi ovat toimia, jotka loukkaavat kansainvälistä oikeutta, rikkovat Venäjän hyväksymiä kansainvälisiä sopimuksia ja Ukrainan oikeutta alueensa koskemattomuuteen. Näihin on EU:ssa reagoitu Venäjään kohdistetuilla pakotetoimilla, joiden tarkoituksena on ennen kaikkea tukea pyrkimyksiä neuvotteluratkaisuun.

Suomi on osallistunut pyrkimyksiin Ukrainan konfliktin ratkaisemiseksi kannustamalla Ukrainaa maan eheyttä ja suvereniteettia vahvistaviin uudistuksiin, ylläpitämällä yhteyksiä kaikkiin osapuoliin, ja tukemalla ennen kaikkea Etyjin mahdollisuuksia vaikuttaa konfliktin ratkaisemiseen. Tätä teemme ennen kaikkea jäsenenä Euroopan unionissa jonka yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa haluamme olla vahvistamassa.

Turvallisuusrakenteiden lisäksi Ukrainan tapahtumat ovat tuoneet pinnalle perustavat erot arvoissa Venäjän ja EU:n välillä. Reilun kahdenkymmenen vuoden ajan olemme lähteneet siitä, että EU ja Venäjä pyrkivät vähintäänkin samansuuntaiseen tapaan järjestää yhteiskunta. Ukrainan tapahtumat näyttävät kuitenkin liittyvän kehitykseen, jossa Venäjä on jo jonkin aikaa tietoisesti tehnyt pesäeroa meidän keskeisiin arvoihimme, kuten oikeusvaltio tai ilmaisuvapaus, joissa me emme tietenkään voi liikkua.

Ukrainan kriisi on myös lisännyt voimakkaasti Naton ja Venäjän välistä jännitettä. Vielä 1990-luvulla yhteistyön uskottiin ja toivottiin tälläkin saralla kehittyvän, mutta viime vuosina kehitys on kulkenut päinvastaiseen suuntaan. Ukrainan kriisi on huipentanut tämän negatiivisen kehityksen ja johtanut Naton ja Venäjän institutionaalisen yhteistyön katkaisemiseen.

Myös Suomen lähialue on muutostilassa. Ukrainan konfliktin vaikutukset ja laajempi Venäjän ja Naton välisen jännitteen voimistuminen heijastuvat merkittävästi lähiympäristöömme. Sekä Nato että Venäjä ovat lisänneet huomattavasti aktiivisuuttaan Itämeren alueella.

Nato on aktivoitunut Ukrainan kriisin aikana merkittävästi. Huhtikuussa aloitetut Naton tukitoimet ovat olleet lyhyen aikavälin reaktio Ukrainan tilanteen aiheuttamaan huoleen itäisissä jäsenmaissa, ja ne ovat keskittyneet Naton itäisille jäsenille annettuun tukeen. Nämä niin sanotut reassurance-toimet ovat pitäneet sisällään sekä retorista että konkreettista tukea. Retoriikassa on korostettu, että Nato puolustaa koko aluettaan artikla 5:n kuvailemalla tavalla. Konkreettisia toimia ovat olleet Baltian ilmavalvonnan vahvistaminen, ilma- ja meritilannekuvan täydentäminen Puolan ja Romanian ilmatilassa tapahtuvilla AWACS-tutkakoneiden lennoilla, sekä harjoitusten tehostaminen Baltian maissa, Puolassa ja Romaniassa.

Syyskuisessa Walesin huippukokouksessaan Nato teki päätöksiä pidemmän aikavälin reaktioista Ukrainan tapahtumiin. Huippukokouksen päätökset kertovat kollektiivisen puolustuksen paluusta Naton toiminnan keskiöön ja heijastuvat merkittävästi Itämeren alueelle. Merkittävin päätös oli hyväksyä uusi valmiussuunnitelma, jonka tarkoituksena on vahvistaa ja nopeuttaa yhteisen puolustuksen toimeenpanomekanismeja ja tukea Naton toimia turvallisuuden vahvistamiseksi Baltian maissa ja muissa Naton itäisissä jäsenmaissa.

Lisäksi valmiussuunnitelma sisältää suuntaviivoja pidemmän aikavälin sopeuttamistoimille, kuten puolustusinfrastruktuurin uudistamiselle, puolustusmateriaalin ennakkovarastoinnille, harjoitusten lisäämiselle, sotilaallisen läsnäolon lisäämiselle rotaatiopohjalta, varautumissuunnittelun tehostamiselle ja tiedustelutiedon tehokkaammalle jakamiselle ja käytölle.

Yhdysvalloilla on ollut johtava rooli Naton tukitoimissa. Lisäksi Yhdysvalloilla on kahdenvälisiä tukitoimia, joiden myötä sen läsnäolo Suomen lähialueilla on lisääntynyt. Huhtikuusta alkaen Yhdysvaltojen maavoimien joukkoja on rotatoitu harjoitustoiminnan muodossa Puolassa, Liettuassa, Latviassa ja Virossa. Tätä toimintaa on tarkoitus jatkaa ainakin kuluvan vuoden loppuun. Lisäksi Viron Ämarin lentotukikohta on tarkoitus aktivoida harjoitusalueena.

Venäjän lisääntynyt aktiivisuus Itämeren alueella Ukrainan konfliktin käynnistyttyä näkyy muun muassa joukkojen siirroissa, jotka ovat lisänneet Moskovan ja Kaliningradin välistä lentoliikennettä.

Lähialueeseemme vaikuttavat myös pidemmän aikavälin kehityskulut, jotka ovat olleet käynnissä jo ennen Ukrainan konfliktia. Merkittävä kehitys on Venäjällä käynnissä oleva asevoimauudistus, jonka myötä Venäjän sotilaalliset suorituskyvyt alueella kasvavat ja harjoitustoiminta lisääntyy. Uudistus käynnistyi vuonna 2011 ja sen on suunniteltu kestävän kymmenen vuotta. Uudistus heijastuu paitsi Itämeren alueelle niin myös Kuolan niemimaalle ja muulle arktiselle alueelle. Tätä muutosta ei kuitenkaan tule verrata vain kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen, sillä Venäjän varustautumistavoitteiden toteutuminenkaan - mikä ei Venäjän talouskehityksen valossa näytä mahdolliselta - ei palauttaisi sitä lähellekään Neuvosto-ajan vahvuutta.

Toinen jo pidempään käynnissä ollut kehitys on Naton strateginen ohjuspuolustushanke, joka on alusta alkaen ollut merkittävä kiistakysymys Yhdysvaltojen ja Venäjän sekä samalla Naton ja Venäjän suhteissa. Tyydyttävää yhteistyötä asiassa ei ole löytynyt Venäjän ja Naton ollessa erimielisiä sen suhteen, voisiko Naton suunnitelman eteenpäin vieminen johtaa tulevaisuudessa Venäjän strategisen ydinpelotteen heikentymiseen ja voimatasapainon muuttumiseen.

Euroopassa ja Itämeren alueella tapahtuu paljon. Suomen lähialue on muutostilassa. Mitä tämä tarkoittaa Suomen kannalta? Johtaako voimapolitiikan näkyvä paluu myös paluuseen kylmän sodan maailmaan? Kohdistuuko myös Suomeen uudenlaisia uhkia?

Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa. Silti toimintaympäristön muutos ja Suomen geostrateginen asema sotilasliiton rajalla ja suurvallan naapurina ovat tosiasioita, jotka meidän on tunnustettava ja joiden puitteissa meidän on kyettävä toimimaan.

Uudessa tilanteessa korostuneet uhat eivät kuitenkaan muuta niitä fundamentteja, joiden varaan Suomen turvallisuus rakentuu. Näitä ovat oma riittävä puolustuksemme, Suomen EU-jäsenyys, Nato –kumppanuus, kiinteä pohjoismainen yhteistyö erityisesti sotilaallisesti liittoutumattoman Ruotsin kanssa sekä hyvät suhteet kaikkiin naapurimaihin, joista kenenkään ei tarvitse epäillä, että Suomi sallisi alueensa käytön niiden vihamielisiksi kokemiin tarkoituksiin.

Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tärkeimmät tehtävät ovat jatkossakin itsenäisyyden, alueellisen koskemattomuuden ja perusarvojen turvaaminen, väestön turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen sekä yhteiskunnan toimivuuden ylläpitäminen. Lähtökohtana on laaja-alainen käsitys turvallisuudesta ja sen edellyttämästä monenkeskisestä kansainvälisestä yhteistyöstä.

Siten Suomen turvallisuuspolitiikka on paitsi turvallisuusuhkien ennakointia ja torjumista, myös turvallisuuden aktiivista rakentamista. Myös tässä uudessa tilanteessa Suomelle on tärkeätä paitsi turvata Suomessa asuvien turvallisuus myös tuottaa edelleenkin ulkoista turvallisuutta. Yksi kysymys on, miten kykenemme tuottamaan ulkoista turvallisuutta jatkossa, muuttuneessa tilanteessa?

Omasta puolustuksestaan Suomi huolehtii jatkossakin itse. Turvallisuusuhkia pyritään ennaltaehkäisemään ja niihin varaudutaan kokonaisturvallisuuden periaatteiden mukaisesti. Ukrainan kriisi on esimerkki konflikteissa käytettävän keinovalikoiman laajentumisesta, joka vaatii uudenlaista varautumista. Nähdyn kaltaisen hybridiuhan vaikutukset kohdistuvat koko yhteiskuntaan, ei pelkästään asevoimiin. Konfliktin alkamishetken tunnistaminen ja erityisesti ennakoiminen vaikeutuu. Käytössä on sekä poliittisen, taloudellisen että sotilaallisen painostuksen keinoja. Informaatiosodankäynti sekä kyberhyökkäykset ovat olennainen osa keinovalikoimaa.

Riittävän uskottavan pelotteen ylläpitäminen uudessa tilanteessa vaatii suorituskykyjä, kykyä nopeaan reagointiin sekä toimivaa turvallisuusyhteistyötä koko yhteiskunnan tasolla. Tämä on haasteellista vaikeassa taloudellisessa tilanteessa, jossa puolustusmateriaalin hinta nousee jatkuvasti. Puolustuksen pitkän aikavälin haasteita selvittänyt parlamentaarinen selvitysryhmä julkaisi hiljattain raporttinsa, jossa todettiin uskottavan puolustuskyvyn ylläpitämisen vaativan lisärahoitusta. Tälle on olemassa laaja poliittinen tuki, mutta asia jää seuraavan eduskunnan ja hallituksen harkittavaksi.

Vahva sitoutuminen eurooppalaiseen ja kansainväliseen yhteistyöhön on tärkeässä roolissa Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Tämä näkyy aktiivisena osallistumisena EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseen, Nato-kumppanuuteen, pohjoismaiseen yhteistyöhön sekä kansainväliseen kriisinhallintaan. Puolustuskyvyn ylläpidossa ja kehittämisessä hyödynnetään kansainvälisen yhteistyön mahdollisuudet.

EU-jäsenyys on Suomelle perustavaa laatua oleva turvallisuuspoliittinen valinta. Euroopan unionia pyritään kehittämään sen ulkoisen roolin, turvallisuuden ja kilpailukyvyn vahvistamiseksi. Tavoitteena on vahvistaa rakenteita ja toimintaa, jotka edistävät EU:n globaalia roolia arvopohjaisena ja laajaa keinovalikoimaa johdonmukaisesti käyttävänä toimijana. Suomi toimii nykyistä tehokkaamman yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseksi Lissabonin sopimuksen tarjoamien mahdollisuuksien mukaisesti.

Nato on muutoksessa, ja tämä heijastuu myös Suomen Nato-yhteistyöhön. Suurten kriisinhallintaoperaatioiden päättymisen ja Ukrainan kriisin myötä Nato on siirtämässä toimintansa painopistettä aikaisempaa enemmän liittokunnan kollektiivisen puolustuksen kehittämiseen. Tässä tilanteessa Suomen haasteena on ollut yhteistyön säilyttäminen nykyisellä tasolla, sillä Naton kriisinhallintaoperaatiot ovat olleet keskeisiä Suomen kaltaisten kumppanien suoritus- ja yhteistoimintakykyjen kehittäjänä.

Suomi oli asiassa aktiivinen yhteistyössä Ruotsin kanssa, ja Walesin huippukokouksesta saatiinkin tulos, joka mahdollistaa Nato-yhteistyömme säilyttämisen nykyisellä tasolla. Walesissa hyväksytyn Naton uudistetun kumppanuusaloitteen keskeisenä tavoitteena on tukea Naton ja kumppanimaiden valmiuksia osallistua kriisinhallintaoperaatioihin ja kehittää yhteensopivuutta tulevaisuudessakin. Suomelle tärkeä oli uudistetun kumppanuusaloitteen sisältämä laajennettujen mahdollisuuksien kumppanuus, johon tällä hetkellä on kutsuttu osallistumaan Suomi, Ruotsi, Australia, Jordania ja Georgia. Se myös vastaa hyvin Suomen ja Ruotsin esittämiä tavoitteita Naton kumppanuuksien kehittämisestä.

Pohjoismainen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö on kehittynyt voimakkaasti viime vuosina. Tämä yhteistyö kunnioittaa pohjoismaiden tekemiä erilaisia sotilaallista liittoutumista ja EU-yhteistyötä koskevia valintoja. Maiden tekemät ratkaisut eivät muodosta estettä pragmaattisen puolustusyhteistyön kehittämiselle pohjoismaisen puolustusyhteistyön NORDEFCO:n puitteissa. Yhteistyöhön kuuluu koulutus-, harjoitus-, valvonta- ja kriisinhallintatoiminta sekä puolustusmateriaalin hankinta.

Pohjoismainen yhteistyö on luonteeltaan joustavaa toimintaa. Se antaa myös tilaa pidemmälle meneville kahdenvälisille järjestelyille. Tämä koskee erityisesti Suomen ja Ruotsin välistä yhteistyötä, jossa on paljon hyödyntämättömiä mahdollisuuksia syventämiselle. Muutamia harkittavia esimerkkejä ovat: merivoimien yhteistyön kehittäminen ja yhteinen vaikuttaminen Itämeren alueella, jatkuva puolustussuunnitteluun liittyvän tiedon vaihto, yhteisten varautumistapojen kehittäminen, syvempi yhteistyö puolustusmateriaalin kehittämisessä ja hankinnassa, sekä tukikohtien yhteiskäyttö.

Toimintaympäristömme on siis voimakkaassa muutoksessa, ja kohtaamme merkittäviä haasteita. Suomessa nykytilanne on lisännyt keskustelua Nato-jäsenyydestä, mutta kansalaisten mielipiteet sotilaallisesta liittoutumattomuudesta eivät ole muuttuneet. Ruotsissa Nato-jäsenyyden kannatus on noussut 35 - 40 % välille; samalla Ruotsin uudessa hallitusohjelmassa todetaan yksiselitteisesti, että Ruotsi ei hae Nato-jäsenyyttä. Nato on yksi turvallisuuteemme liittyvä asia, mutta turvallisuus koostuu monesta kysymyksestä. Uskottavan kansallisen puolustuksen ja kansainvälisen yhteistyön lisäksi turvallisuuteen liittyy monia muita asioita, kuten työllisyys, koulutus ja eriarvoistumisen estäminen. Näin ollen turvallisuuskysymystä ei tule redusoida pelkästään Natoon.

Myös globaalissa mittakaavassa on muistettava, että viimeaikainen voimapolitiikan maailman pullistelu ei ole syrjäyttänyt keskinäisen riippuvuuden maailmaa, saatikka poistanut välttämättömyyttä vastata megahaasteeseen, jota siirtyminen ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävään kehitykseen merkitsee.

Siksi on esitettävä huoli siitä, että voimapolitiikan paluu uhkaa muodostua jarruksi globaaliagendalla olevien ilmastomuutoksen pysäyttämisen, joukkotuhoaseiden leviämisen estämisen, köyhyyden poistamiseksi ja muiden ekologisten ja laajaan turvallisuuteen kohdistuvien haasteiden ratkaisemiseen. Sellaiseen meillä ei maailmassa ole varaa.

Jakolinjojen vahvistuminen ei myöskään millään tavoin edesauttaisi Euroopan eteläisen naapuruston tilan kohentamisessa, joka on ja pysyy koko Euroopan yhteisenä turvallisuusintressinä.

 
Back to top