Vastaus välikysymykseen lääkäripalvelujen turvaamisesta 1/2002 vp (Mauri Pekkarinen/kesk ym.) 13.3.2002

Peruspalveluministeri Osmo Soininvaara

Arvoisa puhemies!

Oppositio on välikysymyksessään tarttunut tärkeään aiheeseen. Jos olisi ollut malttia odottaa kuukausi kansallisen terveyshankkeen valmistumista, eduskunnan keskustelulle olisi ollut selvästi vankempi pohja. Toisaalta ehkä tämäkin keskustelu auttaa hanketta hiomaan esityksiään.

Maamme terveydenhuollon kokonaiskuva ei ole ollenkaan niin synkkä kuin välikysymyksen tekijät antavat ymmärtää, jos sitä tarkastellaan objektiivisten tunnuslukujen eikä pelkästään mielikuvien pohjalta.

Vuoteen 2001 saakka suomalaiset ovat saaneet julkisia terveyspalveluja joka vuosi edellistä vuotta enemmän. Lääkärilakko tosin merkitsi tähän myönteiseen kehitykseen tilapäistä notkahdusta. Niin terveyskeskuskäyntien määrä kuin erikoissairaanhoidossa annettujen hoitojen määrä ovat lisääntyneet. Hoitotoimenpiteiden määrä on erikoissairaanhoidossa lisääntynyt 30 prosentilla kymmenessä vuodessa. Sairaanhoitoa suomalaiset saavat muiden pohjoismaiden kansalaisia enemmän ja hoitoon pääsy on hyvää pohjoismaista tasoa. Syöpäpotilaiden hoidon ennuste on Suomessa maailman parhaimpia.

Vaikka välikysymyksessä pelättiin Suomeen syntyvän kahden kerroksen terveyspalveluita amerikkalaiseen tapaan, Suomessa on kansainvälisesti ottaen harvinaisen tasa-arvoinen järjestelmä, jossa verorahoitteisen terveydenhuollon osuus on maailmanennätysluokkaa ja jossa julkiset sairaalat ovat lääketieteelliseltä tasoltaan yksityisiin verrattuna pikemminkin parempia kuin huonompia.

Lääkäripula

Kysyjät ovat huolissaan lääkäripulasta ja valittavat, että toimet sen voittamiseksi tepsivät hitaasti. Tämä on totta. Lääkärikoulutuksen lisääminen vaikuttaa vasta vuosien kuluttua, ja vastaavasti siemenet nykyiseen lääkäripulaan on kylvetty vuosia sitten. Vuonna 1993 lääkärikoulutukseen otettavien määrää alennettiin 500 hengestä 350 henkeen. Jälkeenpäin arvioiden tämä oli selvä virhe. Siihen ilmeisesti vaikuttivat tuon ajan synkät talousnäkymät, jotka saivat arvioimaan kovin pessimistisesti sitä, kuinka hyviin terveydenhuoltopalveluihin Suomessa on varaa. Lääkäreiden tarve arvioitiin tämän mukaisesti kovin niukaksi. Sen jälkeen maan talous on kohentunut ja myös terveydenhuollon resursseja on selvästi lisätty. Kun terveydenhuollon palveluja on laajennettu tuonaikaisista kaavailuista, lääkäreitä tarvitaan ennakoitua enemmän. Vuonna 2000 julkisella sektorilla työskenteli noin 1800 lääkäriä enemmän kuin vuonna 1995. Palveluja on pyritty laajentamaan vielä tätäkin nopeammin, mutta tämä laajentuminen on törmännyt liian pieneksi mitoitettuun lääkäreiden koulutukseen, ja siksi vuonna 2001 oli yli 900 lääkärinvirkaa kokonaan täyttämättä.

Lääkäripula ei siten ole osoitus terveydenhuollon laiminlyönnistä vaan päinvastoin palvelujen kaavailtua ripeämmästä laajentamisesta - ja siitä, että tavoiteltava terveydenhuollon taso mitoitettiin vuonna 1993 kovin matalaksi. Osittain lääkäripulaan on myötävaikuttanut panostaminen tutkimustoimintaan. Suomessa on yhtäaikaisesti noin 600 tutkimustehtävissä toimivaa lääkäriä.

Kysyjät väittävät, että lääkäripula johtuisi lääkärien pakenemisesta yksityissektorille. Tämä lääkärilakon aikana usein toistettu väite ei pidä paikkaansa. Koulutetuista lääkäreistä toimii seitsemän prosenttia päätoimisesti yksityissektorilla, eikä määrä ole kasvussa. Kelan tilastojen mukaan vuonna 1990 sairausvakuutuksesta korvattiin 4 miljoonaa yksityislääkärillä käyntiä, mutta vuonna 2001 vain 3,5 miljoonaa. Kun Suomessa suurituloisten tulot ovat merkittävästi kasvaneet, voisi kuvitella, että yksityisten terveydenhuoltopalvelujen suosio olisi noussut eikä laskenut, jos julkisen terveydenhuollon tila olisi niin surkea kuin välikysymyksessä annetaan ymmärtää.

Lääkärikoulutuksen aloituspaikkojen määrä on nostettu nyt 550:een. Maassa olevien noin 200 ETA-alueen ulkopuolella lääkärikoulutuksen saaneiden ulkomaalaisten koulutus on käynnistetty. Sairaalat ja terveyskeskukset saavat erityisvaltionosuutta koulutukseen kuuluvaan harjoitteluun. Myös erikoislääkärien koulutusohjelmia on uudistettu vastaamaan paremmin väestön terveystarpeita.

On lääkäripulassa toki kyse muustakin kuin koulutuksen määrästä. Joukko lääkäreitä on siirtynyt osa-aikaeläkkeelle. Nuoret lääkärit vierastavat työtä terveyskeskuksissa. Työ siellä on ammatillisesti vaativaa ja ajankäytöllisesti sitovaa. Myös työolojen kehittämiseen on tartuttu kansallisessa terveyshankkeessa. Lääkäreillä näyttää myös olevan varsin urbaanit elämänarvot, kuten koulutetuilla ihmisillä usein on, ja tämänkin takia lääkäreiden saaminen eräisiin terveyskeskuksiin on vaikeutunut.

Ajan ilmiöitä on myös lääkäripulalla rahastaminen siten, että yrityksen kautta vuokrataan lääkärityövoimaa terveyskeskuksiin korkealla hinnalla sen sijaan, että mentäisiin normaaliin työsuhteeseen. Tämänkaltaiset ilmiöt puoltavat lääkärikoulutuksen lisäämistä entisestään.

Kansallisen terveyshankkeen puitteissa harkitaan, että lääkäreiden koulutuksessa lisätään pakollista terveyskeskusharjoittelua. Vaikka toimenpiteen tarkoitus on koulutuksellinen, se myös lisää välittömästi terveyskeskuslääkäreiden määrää.

Vaikka päätoimisten yksityislääkärien osuus työikäisistä lääkäreistä on viimeisen kymmenen vuoden aikana pysynyt jokseenkin vakiona, joidenkin erikoislääkärien kuten silmälääkärien, psykiatrien, radiologien sekä gynekologien siirtyminen yksityissektorille on hankaloittanut näiden erikoisalojen palvelukykyä julkisissa sairaaloissa.

Silmäkirurgia on kehittynyt voimakkaasti ja näkökykyä voidaan nyt parantaa paremmin kuin ennen. Toimenpiteet ovat verrattain halpoja, ja siksi maksukykyiset potilaat pystyvät maksamaan itse hoitonsa sen sijaan, että jonottaisivat julkisia palveluja. Samalla leikkaavien silmälääkäreiden ansiotaso on yksityispuolella noussut huomattavan korkeaksi. Se, että potilaat mieluummin maksavat itse kuin odottavat, osoittaa, että leikkaavia silmälääkäreitä tarvitaan selvästi enemmän, ja siksi heidän kouluttamiseensa on syytä kiinnittää erityistä huomiota.

Psykiatreja Suomessa on väkilukuun suhteutettuna varsin paljon, mutta heidän työolonsa julkisella sektorilla ovat paikoin raskaat. Kun Kelan maksamaa psykiatrista kuntoutusta on voimakkaasti lisätty, on tämä vetänyt psykiatreja pois julkiselta sektorilta.

Ortopedeja Suomessa on vähän ja ortopedisia leikkauksia tehdään vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Tähän ei ole olemassa nopeaa ratkaisua, sillä koulutuksen kautta ortopedien määrä nousee hitaasti. Ortopedinen toiminta on Suomessa myös varsin hajallaan, mikä vähentää hoidon tehoa ja osittain laskee myös sen tasoa. STM on antanut ohjeet tekonivelkirurgian keskittämisestä.

Terveyskeskuksista isompia

Välikysymyksessä on kannettu huolta perusterveydenhuollosta. Lääkäripula on todellakin vaikeuttanut terveyskeskusten toimintaa joillakin paikkakunnilla. Tämä on osin seurausta huonoista ratkaisuista kuntatasolla.

Terveyskeskuskuntainliittoja on purettu, jolloin on syntynyt toiminnallisesti liian pieniä terveyskeskuksia. Niihin on vaikea saada lääkäreitä, koska työ pienessä terveyskeskuksessa on vaativaa ja edellyttää lääkäriltä erittäin voimakasta työhön sitoutumista.

STM:n tavoitteena on, että perusterveydenhuollossa lisätään seudullista yhteistyötä siten, että terveyskeskukset muodostaisivat toiminnallisia kokonaisuuksia, joissa työskentelisi pääsääntöisesti 12-18 lääkäriä. On myös pohdittava, voisiko eräissä osissa maata olla tarkoituksenmukaista, että sairaanhoitopiirin toiminta laajenisi terveydenhuoltopiiriksi joka huolehtisi siis sekä perusterveydenhuollosta että erikoissairaanhoidosta.

Hoitojonot

Arvoisa puhemies!

Välikysymyksessä valitetaan sadantuhannen suomalaisen olevan hoitojonoissa. Pitkät hoitojonot ovat valitettava asia, mutta ne eivät ole Suomessa sen pitempiä kuin useimmissa muissa maissa. Esimerkiksi Norjassa hoitojonoissa on 300 000 henkeä. Jonotusta näyttää myös esiintyvän samoilla erikoisaloilla lähes kaikissa maissa. Hoitojonot olivat lupaavasti lyhenemässä, mutta puoli vuotta jatkunut lääkärilakko pilasi tämän hyvän kehityksen tuoden jonoihin 16 000 uutta potilasta. Tuona aikana tekemättä jäi noin 20 000 leikkausta. Hallitus ei ollut tässä lakossa osapuolena.

Toisin kuin kysymyksessä annetaan ymmärtää, pitkät jonotusajat eivät ole Suomessa sääntö. Tehtyjen selvitysten mukaan valtaosa potilaista pääsee Suomessa sairaalan poliklinikalle erikoislääkärin konsultaatioon kuuden viikon kuluessa siitä, kun lähete on saapunut erikoissairaanhoitoon. Kuukautta pidempiä odotusaikoja on kaihin leikkausarvioon, ortopedisten hoitojen, erityisesti tekonivelleikkausten tarpeen arvioon sekä muutamissa sairaanhoitopiireissä lasten- ja nuorisopsykiatrisen hoidon arvioon. Siellä missä hoidon arvioon pääsy kangertelee, joudutaan myös itse hoitoja odottamaan pisimpään. Jonotusaikojen mediaanit niissäkin sairausryhmissä, joissa jonotetaan pisimpään, ovat kuuden kuukauden mittaisia, joten valtaosa potilaista pääsee niissäkin ryhmissä hoitoon kohtuullisessa ajassa. Myös kohtuuttoman pitkiä jonotusaikoja esiintyy: pisimmillään odotusajat ortopedisiin ja kaihileikkauksiin ovat 2-3 vuotta sekä lastenpsykiatriseen ja nuorisopsykiatriseen vuodeosastohoitoon 8-12 kuukautta. Vaikka tällaiset jonotusajat ovat poikkeuksellisia, ne ovat ehdottomasti liian pitkiä ja niiden lyhentämiseksi on välttämätöntä löytää keinoja.

On myös todettava, että tavallisimpien sairauksienkin osalta annettujen hoitojen määrissä on suuria alueellisia eroja. Erot eivät selity sairastavuuseroilla vaan erilaisilla hoitokäytännöillä sekä työnjaolla perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä. Sosiaali- ja terveysministeriö on tukenut näyttöön perustuvien hoitokäytäntöjen yhtenäistämistä Käypä hoito -projektin puitteissa.

Se että hoitojonoja on muuallakin ei tarkoita, etteivät hoitojonot olisi ongelma. Ne ovat ongelma paitsi inhimillisesti myös taloudellisesti. Usein hoidon odottaminen tulee kalliimmaksi kuin itse hoito ja potilaan tila heikkenee hoitoa odotettaessa. On monikanavaisen terveydenhuoltomme rahoituksen ongelma, etteivät sen säännöt aina kannusta eri osapuolia toimimaan kokonaisuuden edun mukaisesti. Kansaneläkelaitos on vastuussa odotusajan sairauspäivärahoista ja kunta vastuussa itse hoidosta.

Hallituksen tarkoitus on puuttua määrätietoisesti hoitojonoihin. Kansallinen terveyshanke tulee esittämään tähän konkreettisia keinoja.

Terveydenhuollon rahoitus

Arvoisa Puhemies!

Kuntien kyky ylläpitää riittäviä terveyspalveluja on viimekädessä kiinni kuntien rahoitusasemasta. Kunnallistalouden ja hallinnon neuvottelukunnan laatimien raporttien mukaan kunnallistalouden tilanne on jatkuvasti parantunut viimeisten vuosien aikana. Niin kuntien verotulot kuin käyttötalouden valtionosuudet ovat kasvaneet, minkä myötä myös koko kuntatalouden vuosikatteet ovat vahvistuneet. Hallitus on päätöksillään myös voimakkaasti tasoittanut kuntien välisiä taloudellisia eroja. Sosiaali- ja terveydenhuollon käyttötalouden valtionosuuksien määrä on kasvanut kahden viimeisen vuoden aikana, siis vuodesta 2000 vuoteen 2002, yhteensä 322 miljoonalla eurolla.

Kuopion tapaus

Arvoisa puhemies!

Välikysymyksessä esitetään niin sanottu Kuopion tapaus hälyttävänä esimerkkinä nykyisen terveydenhuoltomme tilasta. On kyseenalaista, voiko yksittäisen tapauksen perusteella vetää johtopäätöksiä terveydenhoidon yleisestä tasosta, mutta kun välikysymyksessä näin tehdään, tarkastelen tuota tapausta lähemmin. Kyse on kuopiolaisesta henkilöstä, jolta evättiin sydänoireista huolimatta pääsy sydäntutkimukseen. Hän hakeutui lopulta yksityiseen hoitoon, jossa hänelle tehtiin kiireellinen ohitusleikkaus. Myöhemmin korkein hallinto-oikeus velvoitti Kuopion kaupungin maksamaan hoidon kustannukset hänelle, koska hän olisi ollut oikeutettu kunnan järjestämään hoitoon.

Kuopiossa tapahtui ilmiselvä virhe, mutta oliko se maan hallituksen vika? Kysyjien mielestä ilmeisesti oli, ja totta onkin, että kunnallistalouteen kohdistetut voimakkaat säästöt ovat saattaneet myötävaikuttaa tähän tapahtumaketjuun. Näin voidaan ajatella, että maan hallitus ainakin osittain olisi vastuussa asiasta.

Hyvä terveydenhuolto on koko kansan, niin hallituksen kuin oppositionkin yhteinen asia, enkä toivo, että alamme taas hedelmätöntä keskustelua siitä, minkä hallituksen vika on, että terveydenhuollossa on puutteita. Kun Keskusta on kuitenkin tehnyt asiasta nimenomaan välikysymyksen, merkitsee se syyttävän sormen osoittamista istuvan hallituksen suuntaan. On vaikea ymmärtää, miten nykyinen hallitus voisi edes teoriassa olla vastuussa tästä vuoden 1994 joulukuussa alkaneesta ja helmikuussa 1995 kulminoituneesta tapahtumaketjusta.

Arvoisa Puhemies!

Joudun toteamaan, että edustaja Pekkarinen tekee parlamentarismin historiaa tekemällä välikysymyksen omasta toiminnastaan Ahon hallituksen kuntaministerinä.