Hyppää sisältöön
Media
Valtioneuvosto etusivu

Kuvataiteilija, valokuvaaja Perttu Saksan puhe omaisille ja kutsuvieraille presidentti Mauno Koiviston muistomerkin paljastuksen jälkeen

valtioneuvoston viestintäosasto
Julkaisuajankohta 25.11.2018 19.21
Puhe

Lähtökohta monumentin tekemiseen on lapsuusmuisto.

Istuin kotona pöydän ääressä, lukemassa artikkelia presidentti Mauno Koivistosta. Artikkelissa oli kuva, jossa Koivisto seisoi lenkkipolun varrella, kiven vieressä, johon hän on porannut reikiä, jotka talvella täyttyisivät vedellä ja veden jäätyessä pakkasen vaikutuksesta vesi laajenisi ja halkaisisi kiven.

Tässä muistossa on jotakin hyvin symbolista ja sallinette ilmauksen – koivistomaista. Hitaasti, tyylikkäästi ja varmasti, vaikka läpi kiven.

Toinen muisto Koivistosta on 12 vuoden takaa.

Tapasimme toimittajaystäväni Matti Rämön kanssa presidentti Koiviston hänen työhuoneellaan Helsingin Kruunuhaassa. Huone oli pieni katutason työhuone sisäpihalla, jossa Koivisto kävi lukemassa hänelle osoitetut kirjeet ja vastaili niihin kirjoituskoneella. Haastattelimme ja kuvasimme Koivistoa Helsingin Ylioppilaslehteen. Muistan muutaman tunnin haastattelusta kiireettömän miehen, joka vastaili Rämön kysymyksiin maltillisesti ja juurta jaksaen. Tunnelma oli minusta jopa isällinen, tunsin itseni pieneksi ja kuuntelin pikemminkin viisaan miehen elämänohjeita kuin valtionpäämiehen haastattelua. Ote Rämön haastattelusta:

”Kyllä kai kaikkein tärkeintä elämässä on, että ei jouduta elämään jonkun pahan ja jatkuvan uhan alla. Ja että koko väestö kokee tuntevansa yhteiskunnan systeemit – ja kokee myös, että niihin on mahdollista vaikuttaa. Tämä antaa toivon siitä, että tulevaisuudessa asiat voivat olla paremmin. Nuorille ohjeeni on: Ylenmääräinen sulkeutuneisuus on pahasta.”

Ylioppilaslehti on toiminut monen journalistin harjoitusalustana ja nuoruuden työkokemuksena. Sitä se oli minullekin. Rämön haastateltua pyysin Koivistoa istumaan kuvattavaksi. Ehdin ottaa ehkä kaksi kuvaa, tarkistaa valotuksen ja kameran säädöt, kun Koivisto nousi äkkiä ylös ja sanoi: ”Eiköhän tämä ole tässä.” Säikähdin ja sanoin, että hän oli lapsuuteni presidentti, jota suuresti kunnioitan, että nyt hän ei voi tuottaa pettymystä lapselle. Niin Koivisto istui takaisin alas, hymyili, ja kuvattiin vähän lisää.

Nykyään työskentelen taiteilijana. Minulle tärkein työkalu ei ole kamera, vaan luonnoskirja, johon kirjaan ylös ideoita, piirrän ja teen kuvaluonnoksia. Usein nämä ovat hajanaisia, keskeneräisiä muistiinpanoja ja etsivät suuntaansa. Mutta keskeneräiset ideat ovat kuin polkuja, jotka risteävät ja kohtaavat toisensa ja niistä kohtaamisista syntyy välillä jotakin, joka tuntuu merkitykselliseltä. Ehkä jopa teokselta.

Tällaisia polkuja, jotka ovat vaikuttaneet oleellisesti Kartta-teoksen syntyyn, ovat eräs kallio Hankoniemen kärjessä sekä japanilaisen kultajuotostekniikan idea.

Kerron hieman näistä molemmista.

Istun usein Hangossa Tulliniemen luonnonsuojelualueella, maantieteellisesti aivan siinä Suomen eteläisimmässä kärjessä, jossa viimeinen metri Salpausselkää sukeltaa Itämeren aaltoihin ja Suomi aivan konkreettisesti päättyy siihen. Siinä paikassa on jotain todella merkityksellistä. Mannerjään rajut hiomajäljet ovat läsnä kallion pinnassa ja näyttävät suuntaa, jota pitkin jää on kulkenut. Jäljet ovat niin näkyvät, että ne tuntuvat kesäyön hämärässä kalliolla istuessa tuoreilta, aivan kuin ne olisivat syntyneet eilen. Silloin voi melkein kuvitella, miten ensimmäiset ihmiset ovat saapuneet Suomeen jään väistettyä. Nämä kalliot ovat kuin kartta, kuin maisema pienoiskoossa. Oikeastaan kuin Suomi pienoiskoossa. Maantieteellisen merkityksellisyytensä lisäksi ladattuna painavalla historian läsnäololla. Historian, joka Hankoniemellä on jääkauden jälkeen tavattoman värikäs.

Hanko on Suomen tärkeimpiä merenkulkupaikkoja ja historiallinen satama, josta on lähdetty ja johon on tultu. Se on ollut venäläisten ja saksalaisten hallinnassa sotien aikaan ja aivan siinä kalliolla istuessa, selän taakse jäävät vanhojen parakkirakennusten rauniot, joissa on siirrelty sotavankeja ja jotka ovat toimineet naisten työsiirtolana ennen autioitumistaan samoihin aikoihin, kun Mauno Koivisto työskenteli Turun Satamassa 50-luvulla. Satama ja historian valtava paino tuntuukin yhdistävän Koivistoa monilla tavoin tähän minulle tärkeään paikkaan Hangossa.

Halusin tehdä jotakin, joka kuljettaisi historiaa aktiivisena ja elävänä osana teoksessa mukana. Valtionpäämiehen näköispatsaiden ja sementoitujen monumenttien aika on minusta ohi.

Taideteoksen tulee tarjota dialogi itsensä ja katsojan välille. Siitä syntyi ajatus kultajuotoksen idean käyttämisestä. Kultajuotos, Kintsugi, on 500 vuotta vanha japanilainen taidemuoto, jossa rikkoutunut esine palautetaan käyttöön yhdistämällä hajonneet kappaleet toisiinsa kultalakalla. Se on syntynyt käytännön tarpeesta korjata tärkeä astia jollakin kauniimmalla tavalla, kuin metalliniiteillä, jotka olivat yleisesti käytössä. Halkeama korjataan rikkoutumista korostaen, sitä ei yritetäkään saattaa ennalleen. Kultainen sauma tekee korjauksesta näkyvän ja itse esineestä kauniimman.

Japanilaisessa filosofiassa tätä kuvaillaan säröjen ja virheiden valaisemisena niiden peittämisen sijaan. Tätä kautta ajatus kultajuotoksesta on kulkenut mukanani jo pitkään. Olen mieltynyt tummasävyisten ja hieman synkkien kuvien tekemiseen, joita itse lähestyn varjojen sijaan valon kautta. Kultajuotoksen tavoin, haluan nostaa ja paljastaa asioita esiin hämärästä.

Kartta on hautamonumentti ja muistokivi, jonka pintaa rikkovat nyt myös kullatut halkeamat. Koivisto oli presidentti, jonka virkakauden keskeisin saavutus oli Suomen kuljettaminen osaksi eurooppalaista yhteisöä. Ajatuksena halkeamien ja niitä esiin nostavan kultauksen voi nähdä heijastelevan tätä matkaa Eurooppaan, toimivan ikäänkuin karttana muistille.

Vaikka henkilökohtaisella tasolla sijoitan teoksen mainitsemaani paikkaan Hankoniemen kärkeen, toivon, että mielleyhtymät abstraktista kuviosta olisivat kullekin omat. Tavalla tai toisella, hajonneet kohdat ja puuttuvat palaset heijastelevat meille historiaa, niin yksityistä kuin yhteistä.

Kartta noudattaa hautakiven perinteisiä muotoja ja materiaaleja. Musta diabaasi on perinteinen hautakiven materiaali ja suorakulmainen muoto noudattaa myös tätä perinnettä. Yhtenä mittana Kartan määrittymiseen on toiminut se, että se on suhteellisen matala, hallittavissa oleva. Sen äärellä historian ei pitäisi tuntua raskaalta painolta.

Tämä on tuntunut tärkeältä Koivistosta saamani hillityn ja sivistyneen mielikuvan kautta. Presidentin, joka aloitti työuransa niittaajan apupoikana telakalla 14-vuotiaana, palveli sodassa rintamalla ja johon saattoi eläkeläisenä törmätä kadulla tai raitiovaunussa Kruununhaassa.

Tärkein osa tätä teosta on kuitenkin paikka. Sijainti Hietaniemen hautausmaalla. Hietaniemi on muistin ja muistamisen paikka. Ennen kaikkea henkinen paikka. Koivisto kuvaili uskonnollista tietoisuuttaan tarkkailtavana olemisen tunteena ja mainitsee häntä koskettaneen kauniin runon tai säkeen: “Sinäkö olet luonut minut vai kaipuuniko sinut?”

Mennään vielä konkreettisesti itse aiheeseen. Eli miten työ on tehty.

Alkuvaiheessa Loimaan Kiven louhiessa diabaasia Varpaisjärven kalliosta, kivilohkare on ollut yli kolme metriä pitkä ja kymmenen tuhatta kiloa painava kappale. Mittasuhteiltaan tällainen kivi on valtava yksittäisen ihmisen rinnalla. Tätä on lähdetty systemaattisesti rikkomaan niin, että kivi olisi määriteltävissä ihmisen kehollisten mittojen mukaan. Loimaalla ohjeistin kivenhakkaaja Pauli Mäkipäätä ja hänen kollegoitaan työskentelemään kiven kanssa. Katsoin, kun miehet lohkoivat kiveä pienempään kokoon kahden lekan avulla. Iskuja tehtiin lyönti kerrallaan, suunnitellen, mitä isku mihinkin paikkaan aiheuttaisi. Näiden iskujen jäljet näkyvät yhä valmiin kiven sivuissa, josta taitava silmä pystyy laskemaan iskujen ja niiden irti repimien kappaleiden määrän. Ihmisen jälki on tärkeä. Minulla on nimittäin sellainen usko, että kun työn on tehty käsin ja sen jäljet näkyvät, niin työn ja ihmisen läsnäolo elää kivessä mukana.

Kartta on noin 75 senttiä korkea. Haluan sitä katsottavan korostetusti kiveä korkeammalta, jolloin kivi ikäänkuin ottaa luonaan vierailevan ihmisen vastaan. Kivi on myös hieman kallellaan katsojaa kohti, aivan kuin kirja, jota luetaan. Kaksi ja puoli metriä leveä kivi lepää pienemmän kiven päällä, jolloin syntyy vaikutus, että kiven alla olisi ilmaa. Se ei enää tunnukaan niin raskaalta, kuin jäljelle jäänyt noin 8 000 kilon paino antaisi olettaa.

Lopullisen muotonsa kiveen piirretyt kuviot ovat saaneet Loimaalla kaivertaja Mikko Raution hiekkapuhallettua ja kaiverrettua ne kiven pintaan. Halkeamien pohjissa on paljon muotoja, laajemmat alueet, järvimäiset pinnat – jos niitä siis karttana haluaa ajatella, ovat tyynymäisiä, sileäksi hiottuja peilejä, kapeammat kohdat rosoreunaisia ja syvempiä uurteita.

Ei ole sattumaa, että nämä uurteet sopivat käden kuljettaviksi ja muodoissa on jotakin inhimillistä. Tähän liittyy katkelma kunnioittamani valokuvaaja Matti Saanion kirjasta, johon Paavo Rintala on kirjoittanut: ”Mikäli teitä kiinnostaa tutustua tämän pohjoisen kolkan olosuhteisiin, katsokaa sen asukkaiden kasvoja. Katsokaa ihmisiä kasvoihin, niin voitte oppia ymmärtämään maantietoa ja historiaa. Kasvoja tarkkailemalla te saatte luotettavimman yleiskuvan metsän laajuudesta ja upottavasta rämeestä. Kasvoista näette ojitetun suon, joka kasvaa kauraa, näette talvien pitkän pimeän, näette ihmisjäsenien uupumusta, mutta näette myös iloa. Se on hiljaista kuin suuren joen virta, sen perusilme on sama kuin metsä, joka humisee, kuunteli sitä tai ei.”

Kivityön tultua Loimaalla valmiiksi, se siirrettiin Helsinkiin kultaajamestari Raimo Snellmanin työhuoneelle, jossa Snellman ja kisällinsä Mikko Snellman kultasivat sitä alkusyksystä marraskuulle. Kultauksessa on ollut monta vaihetta ja kokeilua. Aikaa meillä on ollut aivan liian vähän. Työ itsessään on vaativa kultauksen asettuessa taivasta vasten, laajoina pintoina ja vuodenajoille alttiina. Näin vilaukselta kultaaja Snellmanin muistiinpanot, johon oli kirjattu ylös teoksen kultauksen resepti. Humoristin otteella Snellman oli nimennyt sen “Manuaaliksi”.

Itse näen syksyn lehdet, lumen ja jään ja niiden mahdollisesti kultaukseen aiheuttamat kulumat ajan jälkinä. Luonnolla on aivan kaikki oikeutensa jättää omat puumerkkinsä kiveen! Minulle vuodenajat ja sään läsnäolo sulkevat ympyrän. Ne muodostavat matkan takaisin sinne Suomen eteläisimmän neliömetrin alueelle Hangon Tulliniemen kärkeen.

Lähitulevaisuuden näkymät ovat siltä neliömetriltä katsottuna aika synkät. Merenpinta nousee, jäätiköt sulavat. Ihmisen kestämättömän ympäristöpolitiikan ja kestämättömien talousihanteiden vuoksi maailma tulee olemaan hyvin epävakaa paikka. Ajattelen tätä isänä – lapseni ja hänen kohta syntyvän pikkusisarensa kautta. Olen useamman kerran ajatellut, että mitähän Koivisto ajattelisi tästä tilanteesta. Ajatus kiinnittyy vastuun kantamiseen tässä hetkessä ja nyt. Koiviston omin sanoin:       

”Tietomme menneistä ovat vähäiset, muuta tietomme tulevasta ovat vielä vähäisemmät. Kuitenkin meidän on toimittava, tehtävä päätöksiä tietoisina toimiemme erilaisista seuraamuksista. Tuskin mikään on varmempaa kuin, että huomispäivän maailma on toisenlainen kuin tämän päivän maailma ja että toimivista ihmisistä suuresti riippuu, minkälaiseksi se on muodostuva: kaikkinainen puhe väistämättömästä kehityksestä johonkin tiettyyn suuntaan on perustelematonta puhetta.”

Kiitos

 
Sivun alkuun