Suomi 100 -kolumnisarja
Antti Kalliomäki: Harakka tervatulla katolla
Suomessa oli yhteiskunnallisesti vakaa tilanne, kun Antti Kalliomäki aloitti valtiovarainministerin pestinsä vuonna 2003. Anneli Jäätteenmäen hallitus jäi kuitenkin lyhytikäiseksi, ja valtiovarainministerin työn lisäksi Kalliomäki päätyi hoitamaan välillä myös varapääministerin tehtäviä.
Keväällä 2003 muodostettu Jäätteenmäen hallitus aloitti työnsä tämän päivän vinkkelistä katsoen onnellisten tähtien alla. Hyvinvointivaltio ja sopimusyhteiskunta olivat voimissaan. Ne nauttivat tukevaa kansalaiskannatusta, minkä piiskaamana myös puoluekenttä näytti lähes laidasta laitaan asettuneen pohjoismaiseen hyvinvointimalliasentoon. EU oli Suomelle voimavara. Sen laajentumista ja instituutioiden vahvistamista katsottiin suopeasti. Edes federalismista ei ollut kirosanaksi eivätkä sen puolestapuhujat isänmaan pettureita.
Mikä siis oli aloitellessa sellaisen harmonian oloissa valtiovarainministerin postilla. Yhteistyö pääministerin kanssa sujui juohevasti, ja budjettivalmistelut käynnistyivät sopuisissa merkeissä. Päälle painanut talouden taantumauhkakin torjuttiin nopeasti kevyellä täsmäelvytyksellä. Se vahvisti myös eduskunnan uskoa siihen, että uusi ministeri tuskin löisi budjettikitsastelijana edeltäjäänsä laudalta.
Kaikki sujui siis kuin rasvattuna. Kunnes taivas putosi. Hyvin työnsä aloittanut pääministeri joutui ikimuistoisesti myrskyn silmään, ja juhannuksen koittaessa löysin itseni hänen tuuraajanaan EU:n päämiesten kokouksesta.
Jäätteenmäen hallituksen viimeiseksi ponnistukseksi saattoikin jäädä tuossa kokouksessa käymäni ”neuvottelu” Silvio Berlusconin kanssa EU:n elintarvikeviraston sijainnista. Ennalta arvelin, että tuossa neuvottelussa suomalainen osapuoli saisi kuulla jonkinlaisen kevytversion sisilialaisesta tarjouksesta. Sellainen myös tuli. Siihen tyyliin, että jaettaisiin sopuisasti: Italia saisi viraston ja Suomi sen, mitä jäljelle jäisi. Eihän siitä sopua syntynyt. Myöhemmin asia kyllä hoitui niin, että Suomi sai kemikaaliviraston ja Italia sen, mitä jäljelle jäi, siis elintarvikeviraston.
Pantiin sitten pystyyn Vanhasen hallitus edeltäjänsä näköisenä ja samalla ohjelmalla. Jatkoin entisellä pestillä ja sillä mielellä, että Suomen etu oli jatkossakin hyvinvointivaltion toimintakyvyn turvaaminen. Tiesin, että se edellyttäisi onnistumista ainakin neljässä kohteessa.
Ensinnäkin talouden kasvun ja tuottavuuden pitämistä kestävällä uralla. Siltä osin pullat olivat hyvin uunissa ja työllisyys sen mukaisesti kasvussa.
Toiseksi onnistuminen edellytti budjettitasapainosta huolehtimista. Uhka oli itse hyvinvointivaltioidean ytimessä, lainsäädännöllä sementoiduissa etuuksissa ja tulonsiirroissa. Niillä oli luonnonlainomainen taipumus kasvaa yli sen, mitä budjetin tulopuolella saatiin kasaan. Tässä taistossa ministeriön virkakunta onneksi osasi unilukkarin hommansa, ja Sailaksen ruoska viuhui tarvittaessa myös julkisuudessa.
Kolmanneksi tarvittiin hiljaiseloa viettäneen kolmikantaisen yhteistyön elvyttämistä tuporintamalla.
Ja neljänneksi pohjoismaisen hyvinvointimallin markkinointia kansainvälisesti ja erityisesti EU:ssa.
Kaikilta osin laskin myös sen varaan, että turhat hankaukset hallituksen sisällä oli vältettävä.
Näillä mentiin, jaa miten kävi?
Kun budjettivalmisteluista ja -riihistä leikattiin yökausien vatvomisen ja iltalypsyjen perinne pois, parani myös menokuri. Siisti avaus, mutta vain avaus politiikan pelikentällä.
Lukuisat edeltäjäni olivat jo saaneet havaita, että verotusta ei voi järkevästi uudistaa tavalla, joka toisi uudistajille mainetta ja kunniaa. Ja koska järjetön uudistaminen ei ole järkevää, ja uusia avauksia kasvun, työllisyyden tai budjettitasapainon turvaksi aina tarvitaan, tehtiin suuri yritys- ja yhteisöverouudistus. Ajatus oli, että verotusta rukkaamalla kannustettaisiin yrityksiä kasvuun ja investointeihin ja sitä myöten luomaan työpaikkoja.
Ihan pelkkä luu tästä suuroperaatiosta ei käteen jäänyt.Työllisyys- ja kasvukehitys oli pitkään hyvä, mutta yritysten odotettu investointibuumi jauhautui syntyneen osingonjakohuuman alle. Kestävintä jälkeä syntyi yhteisö- ja pääomaverokantojen eriyttämisestä. Siitä syntynyttä pelivaraa ovat myöhemmätkin hallitukset voineet (enemmän tai vähemmän) ansiokkaasti hyödyntää.
Hallituksen tehtävänä tulopolitiikassa on olla se näkymätön käsi, joka voi viedä neuvotteluja oikeaan suuntaan, kunhan kädessä on jotain annettavaa. Syksyllä 2004 tulosta tuoneissa neuvotteluissa se oli ennen kaikkea hintava infrastruktuuripaketti teollisuuden hyväksi. Kolmikantainen vääntö sitä ennen oli pitkä ja hikinen, mutta luultavasti viimeinen sellainen, jonka tulokseen kaikki osapuolet edes salaa olivat tyytyväisiä.
Tämän päivän katsannossa Vanhasen hallituksen aikana EU-pöydissä oli helppo olla, jos vain istumalihakset kestivät. Kreikan velkakriisi oli kyllä jo oraalla, mutta ei niin tarkassa tiedossa, että hälytyskellot olisivat oikeasti soineet. Velkakriteerit alkoivat oikeasti kiinnostaa vasta, kun Saksa ja Ranska löysivät itsensä suurten syntisten joukosta. Suomen asiat olivat kuitenkin kunnossa, jopa niin hyvin, että olisimme voineet vääntää puukkoa muiden haavassa. Mitä emme tietenkään tehneet.
Venäjä-suhteissa saatoimme olla suurpiirteisempiä. Ensitapaamisessani sikäläisen kollegani kanssa pyysin raporttia tapaus Hodorkovskista. Aleksei Kudrinin ilmeestä näin, että sävyisämminkin olisi yhteiselo voitu aloittaa. Mutta selvitys saatiin. Myöhemmin tapasin Kudrinin Washingtonissa. Ajattelin, että taitaa tulla kuitti, kun hän aloitti sanoen, että on velanmaksun aika. Selvisi kuitenkin, että Kudrin halusi päästä eroon Venäjän vanhasta clearing-kaupan velasta Suomelle. Hieno mies tämä Kudrin.
Oma ministerikauteni valtiovarainministeriössä jäi surukseni kahteen ja puoleen vuoteen, kun SDP:n tuore puheenjohtaja Eero Heinäluoma päätti saattaa häpeään sen puolueessa pitkään muhineen näkemyksen, että SDP:n puheenjohtajan ja valtiovarainministerin roolien yhdistäminen on liian kinkkinen juttu, kun pelkässä ministerissäkin on sietämistä. Mauno Koivisto taisi päästä lähimmäksi maksimia tässä asiassa, kun hän omien sanojensa mukaan nuorisoa moittiessaan menetti heidän äänensä, mutta sai tilalle mummojen äänet. Eikä hän ollut edes puheenjohtaja.
Eero saattoi silti olla oikeassa, koska kaksi puheenjohtajaa hänen jälkeensäkin on edennyt samalla kaavalla. Kannatus on toki karissut, mutta ottaahan se aikansa, ennen kuin iso laiva kääntyy. Vakavasti puhuen syyt ovat tältä osin ja muutenkin syvemmällä.
Nyt, kun juhlavuottaan viettävä Suomi on kohta kymmenen vuotta teutaroinut talousvaikeuksissaan kuin se kuuluisa harakka tervatulla katolla, pitää kysyä, kuka tervasi katon.
Oikea vastaus ei ole EU tai paha maailma rajojemme ulkopuolella. Viisauden alku on siinä, että sanomme: me itse sen teimme. Silloin tilanteen korjaaminenkin on meistä itsestämme kiinni.
Antti Kalliomäki
valtiovarainministeri 17.4.2003 – 23.9.2005
Suomen valtiovarainministerien kolumnisarja on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa. Tekstit edustavat kirjoittajien omaa näkemystä.