Ylijohtaja Jani Pitkäniemi:
Kuntien eriytymiskehityksen hallintaan ei yhtä lääkettä

Valtiovarainministeriö 30.11.2018 14.31
Kolumni
Kuntien eriytymiskehityksen hallintaan ei yhtä lääkettä

Kuntien eriytymiskehitykseen ei ole yhtä lääkettä tai edes helppoja hallintakeinoja. Se ei kuitenkaan anna lupaa olla pohtimatta yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta parempia ratkaisuja.

Kuntien tulevaisuuteen liittyvä keskustelu kuplii: ”Kuntien väliset erot kasvussa” ”Pitääkö valtiovalta kuntataloutta liian tiukalla?” ”Onko valtionosuuksia leikattu liikaa?” ”Onko suurilla kaupungeilla varaa enää investoida?” ”Voiko suurten kaupunkien ja pienten kuntien etua valvoa samaan aikaan?”

Kyse on lopulta saman kuution eri sivuista. Kunnat eriytyvät ja erilaistuvat väestökehitykseltään sekä palveluiden järjestämisen ja elinvoiman edellytyksiltään. Väestöään menettävien kuntien verotulopohja heikentyy jatkuvasti, mutta esimerkiksi tietyt investointipaineet säilyvät. Väestön keskittyminen kaupunkiseuduille puolestaan parantaa kasvavien alueiden tulopohjia mutta tuo uusia kustannuspaineita.

Verotus on tärkeä, joskin vain yksi tulokulma kuntien välisiin eroihin. Kunnallisveroprosenttien ääripäiden erot (vuonna 2019 min. 17 %, maks. 22,5 %) eivät ole kasvaneet viimeisen 30 vuoden aikana. Veroprosenttien jakaumat sen sijaan ovat muuttuneet nopeasti: ensi vuonna yli 250 kunnassa tuloveroprosentti on 20 % tai suurempi – noin 10 vuotta sitten näin oli vain muutamassa prosentissa kuntia. Maakunnista Uusimaa on ainoana alueena koko maan keskimääräisen tuloveroprosentin alapuolella ja myös veroprosenttien nousu on siellä ollut muita maakuntia huomattavasti pienempää.

Olennaista on tarkastella eriytymisen vaikutuksia kuntien talouteen ja rahoitukseen

Kuntien eriytymiskehitykseen ei ole yhtä lääkettä tai edes helppoja hallintakeinoja. Se ei kuitenkaan anna lupaa olla pohtimatta yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta parempia ratkaisuja. On tarkasteltava, miten pitkälle kuntien eriytymiskehitys voi ulottua ja millä keinoin sen lieveilmiöitä kyetään hallitsemaan.

Monissa väestöään menettävissä kunnissa palvelujen ja palveluverkkojen karsiminen on viety jo niin pitkälle, ettei kustannuksista juuri löydy enää karsittavaa. Usein myös kunnallisveroprosentti on jo noussut kansalaisen verorasituksen näkökulmasta kipurajalle. Kuntarakenteiden vahvistaminen voi paikoin olla perusteltua, mutta joillakin alueilla kuntien yhdistyminenkään ei merkittävästi parantaisi tilannetta.

Olennaista on tarkastella eriytymisen vaikutuksia kuntien talouteen ja rahoitukseen. Marraskuussa aloitettiin esiselvitys siitä, millä periaatteilla kuntien valtionosuuksia tulisi 2020-luvulla jäsentää ja mihin suuntaan kuntien välistä tarve- ja olosuhde-erojen sekä tulopohjaerojen tasausta tulisi kehittää. On löydettävä kuhunkin aikaan parhaiten toimiva rahoituskokonaisuus ja ymmärrettävä samalla, että pitkälti nollasummapeliin perustuvassa tasauksessa on rajansa eikä valtionosuusjärjestelmällä voi hoitaa kaikkia ongelmia.

Olosuhde- ja resurssierojen sekä osaamisen varmistamiseksi varsinkin pienemmät kunnat ovat monesti pyrkineet varmistamaan lakisääteisten tehtävien hoidon kuntien välisellä yhteistoiminnalla. Tämän seurauksena kunnan oma vaikutusvalta ja kuntalaisten demokraattiset vaikutusmahdollisuudet palvelujen järjestämiseen ja kunnan taloudellisten resurssien käyttöön ovat kuitenkin paikoin kaventuneet. Jatkossa on perusteltua arvioida sitäkin, mitkä ovat perustuslain reunaehdot lakisääteisten peruspalvelujen järjestämiselle eri tavoin erilaisissa kunnissa ja voisiko kunnilla olla erilaisia tehtäviä.

Jani Pitkäniemi

ylijohtaja, osastopäällikkö
@JaniPitkaniemi