Maakunnille asetettu säästötavoite on vaativa, mutta mahdollinen

Valtiovarainministeriö 20.6.2017 9.55
Kolumni
Osastopäällikkö Jani Pitkäniemi

Maakuntien kautta kulkeva rahamäärä on jatkossa mittava: yleiskatteellinen rahoitus – se, jonka jakamisesta maakunta itse päättää, yltää jo uudistuksen alkuvaiheessa 18,5 miljardiin euroon. Julkisen talouden kestävyyden parantamiseksi maakunta- ja sote-uudistuksen avulla tavoitellaan ensi vuosikymmenen loppuun mennessä 3 miljardin euron ”säästöjä”. Onko tämä realismia? Ja mitä siihen vaadittaisiin?

Säästö ei tarkoita rahoituksen supistamista

Säästöllä ei tässä yhteydessä tarkoiteta sitä, että jatkossa maakuntien rahoitus supistuisi; kustannukset kasvanevat joka tapauksessa selvästi, sillä hinnoilla on taipumus nousta ja palvelutarve kasvaa väestön vanhentuessa.

Kyse on väestörakenteiden muutoksesta johtuvan sote-kustannusten laskennallisen nousupaineen hillitsemisestä. Jos ikärakenteen muutoksen seurauksena näyttää siltä, että sote-menot kasvaisivat seuraavan runsaan 10 vuoden aikana noin 10 miljardilla eurolla, tämä nousupaine pitää puristaa 7 miljardiin euroon. Maakuntien ei ole tarkoitus säästää mistään sellaisesta, mikä olisi jo etukäteen ”käytetty”.

Jokainen maakunta tulee kohtaamaan mittavan sopeutustarpeen. Tavoitteen suuruus ja tiukka aikataulu huomioiden sopeutuksen olisi lähdettävä liikkeelle heti uudistuksen voimaantullessa. Tämä tarkoittaa rakenteiden muuttamista, toimintatapojen tehostamista erityisesti digitalisaatiota hyödyntämällä sekä määrätietoista johtamista. Olennaista on myös muutoskustannusten hallinta.

Tavoite ei ole helppo, mutta usean sosiaali- ja terveysalan tai talouden ja hallinnon asiantuntijan mielestä ei saavuttamaton. Kuntakentän viime vuosien maltillinen kustannuskehitys tukee ajatusta siitä, että haastava väestökehitys voidaan selättää.

Rahoitusmalli tukee tavoitteiden saavuttamista

Kustannusten hillinnän edistämiseksi maakuntien rahoituslakiin on rakennettu katto vuotuiselle sote-kustannusten nousulle. Tarkistusta ei tehtäisi toteutuneiden kustannusten mukaan, vaan rahoitusta muutettaisiin vuosittain maakuntaindeksin muutoksella lisättynä 0,5 prosenttiyksiköllä (1 prosenttiyksikkö v. 20202021). Hintakehityksen pysyessä ennakoituna tämä johtaisi kutakuinkin säästötavoitteeseen. Olennaista on, että tämä lakiin kirjattu budjettirajoite olisi ohjenuora kaikilla tekemisen tasoilla: tuotannossa, virkamiesvalmistelussa sekä politiikassa.

Myös rahoituksen jakautumisesta maakuntien kesken säädettäisiin maakuntien rahoituslaissa. Uudistuksen voimaantullessa rahoitus perustuisi kuntapohjaisessa järjestelmässä syntyneisiin kustannuksiin, joista siirryttäisiin portaittain viiden vuoden siirtymäaikana laskennalliseen, pitkälti tarve- ja olosuhdeperusteiseen järjestelmään. Laskennallinen järjestelmä aiheuttaa luonnollisesti muutoksia nykytilanteen mukaiseen jakoon, mutta sopeutumisaikaa voidaan pitää kohtuullisena.

Laaja sitoutuminen ja kokonaisvaltaisuus välttämätöntä

Maakuntia koskeva institutionaalinen kehikko on lähtökohtaisesti jännitteellinen. Maakunnat ovat itsehallinnollisia, mutta ilman verotusoikeutta. Erityisesti sote-palveluja koskevaan lainsäädäntöön on rakennettu vahvaa valtion ohjausta. Maakuntien rahoituksesta vastaisi käytännössä valtio. 

Asetelma luo uudenlaisen yhteensovittamisen tarpeen palveluja koskevien tavoitteiden ja perusoikeuksien toteutumisen, maakuntien itsehallinnon ja julkisen rahoituksen riittävyyden välille. Rahoitustavoitteen saavuttamien edellyttää kaikilta toimijoilta aitoa sitoutumista tavoitteeseen. Samalla tulee huolehtia, että perusoikeuksien toteutuminen ei vaarannu ja itsehallinnon merkitys ei laimene.

Kaikilla toiminnan tasoilla – maakunnissa, kunnissa, valtiolla – asioita tulee ajatella kokonaisvaltaisesti. Viime kädessä kyse on asiakkaan (myös veronmaksajan) edusta, ei hallinnon itsetarkoituksellisuudesta.

Jani Pitkäniemi

Kunta- ja aluehallinto-osaston osastopäällikkö
@JaniPitkaniemi

Kunta-asiat aluehallintouudistus reformit