Hyppää sisältöön
Valtioneuvosto ja ministeriöt
Media
Valtioneuvosto etusivu

Pääministeri Paavo Lipponen, College of Europe, Brügge 10.11.2000

Valtioneuvoston viestintäosasto
9.11.2000 22.00
Puhe -


(suomennos)

Arvoisa rehtori, hyvät opiskelijat, naiset ja herrat,

Haluan aluksi kiittää College of Europea siitä, että minulle on suotu tämä tilaisuus puhua Euroopan unionin tulevaisuudesta. Viimeisten viidenkymmenen vuoden ajan College of Europe on ollut ainutlaatuinen ja innovatiivinen Eurooppaa koskevien jatko-opintojen ja koulutuksen instituutti, jolla on ollut ja tulee olemaan edelleen huomattava vaikutus akateemiseen ja ammatilliseen elämään Euroopassa.

College of Europe on aina ollut merkittävä eurooppalaisen keskustelun foorumi. 1980-luvun huipentuma olivat kaksi kuuluisaa puhetta. Vuonna 1988 Margaret Thatcher hylkäsi omien sanojensa mukaan keskitetyn eurooppalaisen "supervaltion" ja vaati "kansakuntien perheen" perustamista. Vuotta myöhemmin Jacques Delors tarjosi vaihtoehtoisen näkemyksen. Hän vaati jyrkkää, toissijaisuusperiaatteeseen pohjautuvaa siirtymistä kohti federalismia. Vastauksessaan Margaret Thatcherille hän perusteli, että toissijaisuuden avulla federalismista tulee moniarvoisuuden, monimuotoisuuden, isänmaallisuuden ja kansallisen identiteetin pelastaja Euroopassa. Paradoksaalista kyllä he puhuivat saman asian kahdesta eri puolesta.

Minulle henkilökohtaisesti Brüggessa kuulluista puheista tärkein on ollut presidentti Mauno Koiviston lokakuussa 1992 eli kahdeksan vuotta sitten pitämä puhe. Koiviston puhe kuului Suomen yhdentymishistorian avainhetkiin. Aiemmin samana vuonna Suomi oli päättänyt hakea Euroopan yhteisöjen jäsenyyttä. Liittymisneuvottelujen valmistelut olivat käynnissä, ja Koivisto määritteli Suomen perustavan EU-filosofian aktiiviseksi ja rakentavaksi osallistumiseksi Euroopan asioihin.

Tämä lähestymistapa on ollut ohjenuoranamme kahden hallitustenvälisen konferenssin, Agenda 2000:ta koskevien neuvottelujen ja Suomen uuden vuosituhannen kynnyksellä päättyneen puheenjohtajuuskauden aikana. Maantieteellisesti Suomi saattaa olla Euroopan reunalla, mutta poliittisesti sen ytimessä. Kun liikkeelle kerran lähdetään, sitoutuminen on kaikki kaikessa.


Viime kuukausina on ryhdytty toden teolla keskustelemaan Euroopan tulevaisuudesta. Eräät keskusteluun osallistuneista ovat puhuneet federalistisina ratkaisuina pidettyjen mallien puolesta. Ydinongelmana on kuitenkin sanan monimerkityksisyys: federalismi tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Toisille federalismi tarkoittaa vallan keskittämistä, toisille taas toissijaisuusperiaatteeseen nojautuvaa hajauttamista ja selkeää toimivaltajakoa. Molemmat käsitykset ovat oikeita. Kyseessä on itsemääräämisoikeuden yhdistäminen ylikansallisella tasolla ja toimivaltajaon määrittäminen unionin ja sen jäsenvaltioiden kesken. Keskustelu on aloitettu ja meidän tulee osallistua siihen.

Aion tänään esittää oman näkemykseni Euroopan unionin tulevaisuudesta. En väitä, että minulla olisi vastaukset kaikkiin kysymyksiin tai että voisin keksiä pyörän uudestaan. Haluan päin vastoin pyrkiä tuomaan vähän toden makua unionin tulevaisuudesta käytävään keskusteluun. Haluan tehdä näin, koska toisinaan tuntuu, että tulevaisuudesta ryhdytään keskustelemaan, kun halutaan välttää nykyisyyden kohtaamista.

Sanomani on yksinkertainen: on monia asioita, joita pystymme parantamaan nykyistenkin sääntöjen rajoissa, mutta pitkällä aikavälillä tarvitaan radikaaleja muutoksia. Byrokraattinen ylhäältä lähtevä asennoituminen on muutettava yleisön suoraan osallistumiseen pohjautuvaksi alhaalta ylöspäin -filosofiaksi. Ehdotan kaksivaiheista lähestymistä.

Ensimmäisessä vaiheessa olisi keskityttävä Tampereen, Helsingin ja Lissabonin Eurooppa-neuvostojen aiemmin tekemien päätösten toimeenpanoon, saatettava hallitustenvälinen konferenssi päätökseen ja pohjustettava tietä unionin laajentamiselle.

Toisessa vaiheessa meidän on yhdessä hakijamaiden kanssa käynnistettävä perustuslaillistamisprosessi, johon osallistuvat hallitukset, EU:n toimielimet, kansalliset parlamentit ja kansalaisyhteiskunta.

Mikä lyhyen aikavälin toimintasuunnitelma sitten on? Mielestäni voimme tehdä paljonkin nykyisten sopimusten puitteissa vahvistamalla toimielimiä ja edistämällä yhteisömetodia. Aikaisemmat päätökset on toteutettava muuttamalla lain suomat mahdollisuudet poliittiseksi todellisuudeksi.

Helsingin Eurooppa-neuvostossa teimme historiallisia Euroopan unionin laajentumista koskevia päätöksiä. Laajentuminen on olennaisen tärkeää Euroopan vakauden kannalta. Uudet jäsenvaltiot vahvistavat unionin asemaa maailmanlaajuisena toimijana. Laajemmat markkinat ovat myös Euroopan voimakkaamman talouskasvun edellytys. Laajentuminen on nähtävä mahdollisuutena. Se on ja sen tulee olla vastaisuudessakin unionin tärkein ensisijainen tavoite.

Mielestäni uusien, yhden tai useamman, jäsenen liittymisajan "ikkunaksi" voidaan hahmottaa aikaväli 1. tammikuuta 2003-1. tammikuuta 2005. Jos hallitustenvälistä konferenssia tarvitaan, sitä ei tule järjestää ennen ensimmäisten uusien jäsenten liittymistä. Hakijavaltiot tulkitsisivat tämän - aivan oikeutetusti - pääsyvaatimusten tiukentamiseksi kesken kilpailun.

Laajentumisprosessin uskottavuudelle on tärkeää, että tämänhetkinen hallitustenvälinen konferenssi saadaan päätökseen Helsingin Eurooppa-neuvoston asettamissa aikarajoissa. Uuden perustamissopimuksen ratifioinnin jälkeen unioni on valmis laajentumaan.

Hallitustenvälisen konferenssin päämäärä on selkeä: ennen laajentumista toimielimissä on tehtävä muutoksia. Uskon vakaasti, että Nizzassa neljän viikon kuluttua päästään tuloksiin. Suomen hallitus tekee parhaansa edistääkseen kaikille hyväksyttävään kompromissiin pääsemistä. Sanan kompromissi määritelmä jo sisältää ajatuksen, että kaikkien on joustettava asemistaan.

Laajentumisen avain piilee määräenemmistöpäätöksenteon rohkeassa laajentamisessa - näin tehostetaan päätöksentekoa. Tässä tapauksessa on tärkeää keskittyä laatuun, ei määrään. En pitäisi Nizzan sopimusta onnistuneena, jos edistystä ei saavuteta kaupankäyntiin, viisumi-, turvapaikka- ja siirtolaispolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä sekä eräissä verolainsäädännön kohdissa, ympäristökysymyksissä ja sosiaalipolitiikassa.

Tiivistetty yhteistyö eli joustavuus kuuluu myös merkittävänä osana hallitustenvälisen konferenssin asialistaan. Viimeisenä mahdollisuutena käytetty, järkevä joustavuus sopimuksen puitteissa on syvemmän yhdentymisen hyödyllinen työväline. Todellinen haaste piilee siinä, miten joustavuus saadaan vaikuttamaan houkuttelevammalta unionin sisä- kuin ulkopuolella. On sekä isojen että pienten jäsenvaltioiden edun mukaista, että tiivistetty yhteistyö on avoinna kaikille, jotka haluavat ja pystyvät tavoittelemaan syvempää yhdentymistä, mikä tapahtuu edelleen nykyisten toimielinten puitteissa.

On äärimmäisen tärkeää, että komissio on voimakas ja riippumaton. Komission kokoonpanon olisi turvattava sen tehokkuus ja hyväksyttävyys kaikissa jäsenvaltioissa. Omasta mielestäni ainoa käyttökelpoinen ratkaisu EU:n tässä kehitysvaiheessa on yksi komission jäsen kustakin jäsenvaltiosta. Pienempi komissio, jossa ei olisi jäsentä Saksasta tai Ranskasta, itse asiassa heikentäisi komissiota, ei tehostaisi sen toimintaa. Samalla on kuitenkin säilytettävä todellisuudentaju. Jos komissio kasvaa nykyisestään huomattavasti, tulevaisuudessa on etsittävä innovatiivisia vaihtoehtoja.

EUon valtioiden ja kansojen yhteisö. Sui generis -päätöksentekorakenteessamme neuvosto kuvastaa jäsenvaltioiden välisen tasa-arvon periaatetta. Euroopan parlamentin kokoonpano on heijastuma jäsenvaltioiden väestöstä koko laajuudessaan. Nykyisin monet päätökset tehdään neuvoston ja Euroopan parlamentin yhteispäätöksinä. Mielestäni mikä tahansa uusi äänten painotusvaihtoehto käy, kunhan siinä toteutuu seuraava perusperiaate: määräenemmistöpäätöksen takana on oltava vähintään puolet jäsenvaltioista ja vähintään puolet väestöstä. Mitä muutoksia luvuissa sitten katsotaankin tarpeellisiksi, ratkaisevaa on varmistaa, että kaikkien niin pienten kuin suurtenkin jäsenvaltioiden tasa-arvon ja kansallisen koskemattomuuden kunnioittamisen perusperiaatteet säilytetään.

Euroopan unionin toimielinten välinen tasapaino ei ole vakio. Jatkuvat muutokset näkyvät unionin tulevaisuudesta käytävissä keskusteluissa, käynnissä olevassa hallitustenvälisessä konferenssissa sekä toimielinten päivittäisessä työssä. Nämä pienet ja suuret päätökset osaltaan muovaavat toimielinten välisiä suhteita. Voitaisiin väittää, että viime vuosina Euroopan parlamentin asema on vahvistunut, komission asema on heikentynyt ja on ilmennyt suuntaus kohti hallitustenvälisyyttä.

Toimielinten keskinäisten suhteiden perustana ovat toimiva ja puolueeton komissio, vastuuntuntoinen Euroopan parlamentti ja tehokas neuvosto. Tällä yhdistelmällä taataan koko unionin etujen valvominen.

Yhteispäätösmenettelyn avulla Euroopan parlamentti on päässyt todella osallistumaan lainsäädäntötyöhön. Nykyinen hallitustenvälinen konferenssi lisää tämän menettelyn käyttöä, ja tämän seurauksena yhteispäätöstä käytetään lähes kaikissa lainsäädäntökysymyksissä, jotka päätetään neuvostossa määräenemmistöllä. Tämä suuntaus on ilahduttava. Omat kokemukseni uudesta yhteispäätösmenettelystä, joka otettiin käyttöön Suomen puheenjohtajuuskaudella, ovat erittäin myönteisiä, ja olen varma, että olemme löytäneet toimivan kaavan.

Keskustelussa unionin tulevaisuudesta on käynyt ilmi, että eräät jäsenvaltiot olisivat valmiita syventämään lähentymisprosessia tämänhetkisen toimielinten luomien puitteiden ulkopuolelle hallitustenvälisellä menetelmällä. Suuntaus on huolestuttava. Hallitustenvälinen menetelmä on usein tehoton, siitä puuttuu avoimuus ja se saattaa eräät valtiot hallitsevaan asemaan. Se aiheuttaa myös mahdollisesti epävakautta, sillä vahvoissa toimielimissä eivät poliittisten muutosten ja kansallisten kriisien vaikutukset tunnu yhtä paljon kuin yksittäisissä jäsenvaltioissa.

Yhteismarkkinoiden ja valuuttayhteisön myötä saavutetut yhteisönä toimimisen edut ovat huomattavat. Sitoutumisen yhteisönä toimimiseen olisi oltava myös unionin tulevaisuuden perusta. Aloitteentekijän avainrooli kuuluu komissiolle, joka myös valvoo perustamissopimusten noudattamista. Jos komission roolia heikennetään, kuka takaa, että sääntöjä noudatetaan ja että kaikki jäsenvaltiot täyttävät yhdessä tehdyt sitoumukset?

Myös Eurooppa-neuvosto on tärkeä osa toimielinten välistä tasapainoa. Sillä on ollut huomattava vaikutus Euroopan yhdentymisprosessiin. Neuvosto on antanut tarvittavan sysäyksen yhteismarkkinoiden ja euron kaltaisille perushankkeille, ja se on tehnyt merkittäviä strategisia päätöksiä, kuten unionin avaaminen liittymisneuvotteluille.

Viime maaliskuussa Lissabonissa Eurooppa-neuvosto antoi vauhtia perinpohjaiselle Euroopan talousuudistukselle vahvistamalla eEurope-toimintasuunnitelman, jonka tarkoituksena on tuoda tämä vanha manner täysimittaisesti uuden talousjärjestelmän piiriin. Tämän vuoksi Lissabonissa otettiin käyttöön uusi avoin koordinointimenetelmä määrittelemällä tarkasti tavoitteet, toimet ja toimijat. Itse asiassa eEurope-aloitteesta tulee Euroopan uuden hallintotavan koetinkivi, sillä perustuuhan aloite EU:n hallitusten ja komission yhteisille toimille.

Eurooppa-neuvosto on pystynyt tähän, koska vahva eurooppalaisten valtiomiesten joukko on järjestelmällisesti sitoutunut edistämään tasapainoista ja kunnianhimoista Euroopan yhdentymistä, josta on etua kaikille jäsenvaltioille. Euroopan huipulla tarvitaan visioita ja kunnianhimoa. Suomen hallitus tekee kaikkensa säilyttääkseen Eurooppa-neuvoston voimakkaana ja aktiivisena.


Euroopan unionia on toisinaan kutsuttu taloudelliseksi jättiläiseksi ja poliittiseksi kääpiöksi. Olettamus ei ole kokonaan virheellinen, mutta ulkosuhteiden kohdalla haluaisin rohkaista laajemman näkemyksen omaksumista. Kannatan Tony Blairia hänen pyrkimyksessään kehittää EU:sta ulkosuhteiden osalta suurvaltio.

Päämääränä olisi oltava unionin keskeisten toimintojen kehittäminen johdonmukaisesti ja kattavasti pilarien välistä lähestymistapaa noudattaen. Mielestäni ulkosuhteiden eri aloja on erittäin vaikea erottaa toisistaan. Viime kuukausina monet ovat painottaneet sitä, että neuvoston nykytilanne on heikentänyt komission roolia ulkosuhteiden alalla. Mielestäni tämä arvio on oikea. Suuntauksena on ollut siirtyä poispäin yhteisönä toimimisesta. Komission roolia suhteessa neuvostoon on heikennetty, ja tämä on mielestäni valitettavaa.

Useiden vuosien ajan yhteisö on toiminut maailmanlaajuisten kauppaneuvottelujen käyttövoimana. Nykyisin yli 60 prosenttia kaikesta kaupasta käydään palvelualalla, jolla yhteisöllä ei ole yksinomaista toimivaltaa. Tämän johdosta asemamme varteenotettavana neuvottelukumppanina on heikentynyt rajusti. Unionin on vahvistettava asemiaan. Tämä onnistuu vain, jos tämänhetkisessä HVK:ssa pystytään sopimaan kaupan yhteisöllistämisestä palveluiden, henkisen omaisuuden ja sijoitusten alalla.

Osa varteenotettavan maailmanlaajuisen tekijän roolista kytkeytyy euron ulkoiseen edustukseen. Uskottavuutensa nimissä eurolla on oltava yksi ainoa ääni kaikilla kansainvälisillä foorumeilla. Neuvosto on nyt valinnut epävirallisen rakenteen, jossa komissio ei ole mukana. On hyvin tärkeää, että tämä tilanne korjataan.

Merkittävää kehitystä on tapahtunut yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alalla. Tärkeimmistä tavoitteista on päätetty. Unioni kehittää kykyään ehkäistä ja hallita tehokkaasti kriisejä, jotka uhkaavat turvallisuutta ja hyvinvointia. Korkean edustajamme välityksellä olemme entistä paljon enemmän mukana kuvassa Lähi-idän kriisin tapaisissa tilanteissa. Sehän juuri olikin tarkoituksena korkean edustajan virkaa perustettaessa, ja Javier Solana saakoon tunnustusta aikaansaannoksistaan.

EU:n pohjoinen ulottuvuus on hyvä esimerkki tarpeesta vaakasuoraan lähestymistapaan ulkopolitiikassa. Pohjoinen ulottuvuus yhdistää Pohjois-Euroopan toimijoita ja kysymyksiä, ja sen perusfilosofia muistuttaa unionin perusperiaatteita. Myönteinen riippuvuus kokoaa yhteen valtioita sekä muita julkisia ja yksityisiä toimijoita käsittelemään energiavarannon, ydinturvallisuuden, ympäristöongelmien ja luonnonvarojen kestävän käytön kaltaisia kysymyksiä. Pohjoinen ulottuvuus tarjoaa myös puitteet pitkän aikavälin yhteistyölle Venäjän kanssa, mitä unionin on kehitettävä yhä konkreettisemmassa kumppanuussuhteessa. Komission jäsenen Pattenin henkilökohtainen sitoumus kehittää pohjoista ulottuvuutta on ilahduttavaa.


Unionin kehitys ei pysähdy Nizzan sopimukseen tai unionin laajentumiseen. Luodaanpa siis katsaus vaiheeseen kaksi eli pitkän tähtäyksen ohjelmaan.

Syvällinen keskustelu EU:n tulevaisuudesta nousee esiin säännöllisin väliajoin. Yleensä keskustelussa korostetaan hallitustenvälisen menettelyn ja yhteisönä toimimisen välistä jännitettä. Se kytkeytyy myös laajempaan käsitykseen EU:n tavoitteista. Jos pystyisimme ensin määrittelemään, mitä haluamme, voisi olla helpompaa selvittää, miten tavoitteet saavutetaan. Olen kuitenkin itse ensimmäisenä valmis myöntämään, että muuttuvassa maailmassa tämä saattaa olla mahdoton vaatimus. Muutoksiin ja haasteisiin vastaavan unionin kehittäminen tulee aina olemaan jatkuva prosessi.

Yhdentyminen on Euroopan rauhan, turvallisuuden, vakauden ja vaurauden väline. Sodan jälkeinen jakautuminen ja tuho on vaihtunut yhteisöllisyyteen ja hyvinvointiin. Elämme unionissa, jossa kansalliset rajat eivät enää ole este. Ihmiset ja yritykset liikkuvat ja alkavat sijoittua vapaasti tasavertaisin ehdoin. Meillä on yhteisvaluutta ja yhteismarkkinat, jotka ovat luoneet ennennäkemätöntä taloudellista vaurautta unionissa ja ympäröivillä alueilla.

Konfliktien ehkäiseminen Länsi-Euroopassa on onnistunut ja on päästy luomaan olosuhteet, joissa kaikki ihmiset pystynevät kehittymään täyteen mittaansa. Balkanin viime vuosien tapahtumat ovat kuitenkin osoittaneet, että rauha ja sen myötä vauraus ovat hauras tila, jota ei saa pitää itsestään selvinä.

Euroopan unioni on tilanteessa, jossa se joutuu vastaamaan mm. teknologisen vallankumouksen, väestöpohjanmuutosten ja ympäristöuhkien synnyttämiin haasteisiin. Eurooppa ei vielä tähän mennessä ole kyennyt hyödyntämään täysimääräisesti globalisaation tarjoamia mahdollisuuksia. Perimmäiseksi kysymykseksi nouseekin, miten vastata näihin haasteisiin ja samalla taata kansalaisten laaja tuki valituille ratkaisuille.

Tiivistetysti voidaan todeta, että Euroopan unionin ongelma on kaksijakoinen; ensinnäkin, demokraattisen legitimiteetin ja avoimuuden puute sekä liiallisen byrokratian myötä tapahtunut etääntyminen kansalaisista; toiseksi, unionin kyvyttömyys mukautua muuttuvaan maailmaan.

Kumpaakaan edellä mainituista ongelmista ei voida ratkaista perinteisen ylhäältä alaspäin suuntautuvan lähestymistavan turvin. Eurooppalaisella yhteistyöllä tulee olla perusoikeuksia, yhtäläisiä mahdollisuuksia ja syrjimättömyyden periaatetta tukeva vahva sosiaalinen pohja. Kuitenkin on huomattava, että perussopimustekstien muutoksina tapahtuva integraation syventäminen ei sinällään riitä lähentämään unionia kansalaisiin. Merkittävin osa käytännön työstä sosiaalisen ulottuvuuden tavoitteiden saavuttamiseksi tehdään, ja tuleekin tehdä, paikallisella tasolla välittömässä yhteistyössä kansalaisten kanssa.


Oikea-aikainen keskustelu Euroopan unionin tulevaisuudesta on väistämätöntä. Meidän on valmistauduttava laajentumiseen, unionin tulevaisuudenhaasteista suurimpaan. Laajentumisessa on kyse Euroopan liittämisestä yhteen, demokratian ja oikeusvaltion mahdollisuuksien tarjoamisesta kaikille eurooppalaisille. Eurooppalaiset tarvitsevat käsityksen siitä, mihin suuntaan Eurooppa on kehittymässä.

Minun nähdäkseni nykyinen suuntaus hallitustenvälisyyteen on uhka, ei vain toimielinten väliselle tasapainolle ja sääntöjen selkeydelle, vaan myös jäsenvaltioiden, Euroopan kansalaisten ja yritysten väliselle tasa-arvolle. Lisääntyvä joustavuus voi myös osaltaan johtaa epäoikeudenmukaisiin tai jopa vain tiettyjen jäsenvaltioiden etuja ajaviin rakenteisiin.

Institutionaalisen tarkastelun lähtökohdaksi on nostettava ihmisten etu, erityisesti tasa-arvoisuus. Näistä lähtökohdista, ja ottamalla huomioon sekä suurten että pienten maiden etujen turvaaminen, me voimme luoda periaatteita unionin tulevaisuutta ajatellen.

Unionissa on kyse itsemääräämisoikeuden yhdistämisestä ylikansallisella tasolla yhteisten ratkaisujen löytämiseksi yhteisiin ongelmiin. Tämän vuoksi varsin laajasti katsotaan sisämarkkinoihin, kansainväliseen kauppaan, yhteiseen valuuttaan, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, ulkorajoihin ja unionin turvallisuuteen sekä globaaliin ympäristöön liittyvien asioiden hoituvan parhaiten unionin tasolla. Samoin uskon, että monet muut asiat - kuten kulttuuri, koulutus ja sosiaaliturvan peruskysymykset - hoituvat parhaiten kansallisella ja alueellisella tasolla. Lisäksi on vielä koko joukko talouteen, työllisyyteen ja sosiaalipolitiikkaan liittyviä kysymyksiä, jotka edellyttävät yhteensovittamista unionissa.

Selkeä toimivaltajako ja toissijaisuusperiaate nousevat perustavanlaatuisiksi kysymyksiksi. Mitä syvempi integraatio sitä tärkeämpää on määrittää toimivaltajako. Muutoin Bryssel-keskeinen byrokratia vain paisuu nykyisestään.

Kaikkien institutionaalisten rakenteiden perustana on oltava mahdollisimman selkeä, demokraattinen, tehokas ja avoin päätöksentekojärjestelmä. Lähtökohtana on oltava, että toimielimemme ovat demokraattisesti legitiimejä.

Näihin periaatteisiin ja työkaluihin turvautuen meidän on valmistauduttava tulevaan unionin toimielinten kehittämisprosessiin, mahdollisesti perustuslaillisessa konferenssissa. Tämä edellyttää eri vaihtoehtojen avointa ja analyyttistä tarkastelua.

Unionin perustuslain tarkoituksena on luoda institutionaalinen rakenne, joka takaa jäsenvaltioiden tasa-arvon pysyvästi muuttamalla neuvostoa. Näin päästäisiin tilanteeseen, jossa jatkuva kädenvääntö ääntenpainotuksesta neuvostossa voitaisiin lopettaa. Samalla parlamentti toimisi demokraattisen legitimiteetin edustajana suoralla kansanvaaleilla valittuna ja merkittävää päätösvaltaa käyttävänä elimenä. Komission tulisi nauttia parlamentin luottamusta ja sen puheenjohtajalla tulisi olla valtuudet nimittää komission jäsenet. Tämän lisäksi myös kaikilla kansalaisyhteiskunnan tekijöillä tulisi olla, aivan kuin kansallisen tason päätöksenteossakin, mahdollisuus ilmaista mielipiteensä tämän kaavaillun institutionaalisen muodostelman puitteissa.

Tarkennettakoon vielä, että kannatan tehokkaan ja demokraattisen institutionaalista järjestelmää, joka pohjautuu hyvään ja järkevään hallintotapaan. Hallinnon hajauttamisen periaatteeseen ja selkeään toimivaltajakoon perustuva unioni edistäisi tätä tavoitetta.


Kaikkien Euroopan perustuslain laatimiseksi tähtäävien toimien on pohjauduttava vankasti kansalaisiin.


Monnet-metodin perusajatuksena on, että yhdentäminen yhdellä alalla lisää paineita yhdentämiseen myös muilla aloilla. Taloudellisen integraation yhteydessä Monnet-metodi on toiminut varsin hyvin.

Ongelmana on kuitenkin se, että Monnet-metodi ei heijasta Euroopan nykypäivän poliittista todellisuutta. Jos Jean Monnet olisi vielä elossa, uskon, että hän jakaisi mielipiteeni siitä, että vahvat instituutiot tarvitsevat tuekseen yhä vahvemman legitimiteetin. Euroopan unionia ei voida johtaa funktionalistisena, ylhäältä alaspäin suuntautuvaan filosofiaan nojaavana pienen eliitin byrokraattisena projektina. Meidän on etsittävä uusia vaihtoehtoja.

Mielestäni avoimuus ei ole määritettävissä vain "asiakirjojen saatavuutena" tai tehokkuus yksinomaan määräenemmistöpäätöksentekona, eikä demokratiaa voi rajata vain kansallisvaltioiden rajojen sisälle. Nämä kaikki ovat osa laajempaa päätöksentekorakennetta ja niillä on tarkoitettava mahdollisuutta osallistua suoraan päätöksenteon kaikkiin vaiheisiin ja toimenpanoon. Niillä on tarkoitettava myös aktiivista osallistumista päivittäiseen Euroopan integraatiopolitiikkaan.

Hyvä lähtökohta alhaalta ylöspäin suuntautuvan lähestymistavan aloittamiseksi olisi muuttaa perussopimuksien tarkistamistapaamme. Kuluneen viidentoista vuoden aikana olemme joko valmistelleet, neuvotelleet tai ratifioineet perussopimusta. Ongelmana on, että monet näistä asioista päättäneistä hallitustenvälisistä konferensseista ovat täysin irrallaan kansalaisten elämästä ja etenevät pienimmän yhteisen nimittäjän pohjalta. Sopimuksiin taivutaan viime hetkellä, jotta jokaisella olisi jotain kotiin vietävää.

Yhdentämisessä ollaan nyt edetty siihen vaiheeseen, että tämä lähestymistapa tulisi muuttaa. Euroopan laajuisesti ajatellen käsiteltävät aiheet koskettavat yhteiskunnan kaikkia osa-alueita. Tämä edellyttää, että valmistelun tulisi olla mahdollisimman laajapohjaista. Peruskysymysten ratkaisut tulisi löytää yhdessä, ei hallitustenvälisesti.

Hyvät naiset ja herrat,

Lopuksi haluaisin esittää muutaman konkreettisen ajatuksen tulevien vuosien toimiksi. Ehdotankin seuraavaa:

Ensinnäkin, meidän on saatettava hallitustenvälinen konferenssi päätökseen Nizzassa. Tulosten on oltava kunnianhimoisia ja niissä tulee toistaa sitoumuksemme olla valmiita laajentumaan vuonna 2003.

Toiseksi, minun mielestäni meidän tulee Nizzassa laatia alustava asialista tulevaisuuden toimista. Ehdotan rajattua agendaa, jota olisi mielestäni tärkeää voida tarkentaa myöhemmin. Asialistassa tulisi olla mielestäni ainakin seuraavat kohdat: (1) perusoikeuksien oikeudellinen asema, (2) poliittiset suuntaviivat toimivaltajaosta, (3) perussopimusten tarkistaminen ja uudelleen järjestäminen, (4) institutionaalisen tasapainon uudelleentarkastelu ja (5) hyvän hallintotavan periaatteet. Lisäksi asialistan tulisi sisältää kohtia joilla pyritään (6) vahvistamaan Euroopan unionin asemaa kansainvälisenä toimijana.

Kolmanneksi, Ruotsin ja Belgian puheenjohtajakaudella voitaisiin laatia alustava aikataulu ja laatia selkeitä toimintatapoja.

Neljänneksi, ehdotan, että tulevaa Eurooppa-agendaa valmisteltaisiin laajassa yleiskokouksessa, jossa olisivat edustettuina jäsenvaltioiden hallitukset ja kansalliset parlamentit, ehdokasvaltiot sekä EU:n toimielimet. Laajapohjainen osallistuminen on tarpeen, koska käsiteltävät asiat liittyvät läheisesti kansallisen itsemääräämisoikeuden peruskysymyksiin.

Yleiskokous voisi osallistua perussopimuksen laatimisprosessiin.

Lopuksi, kun perussopimuksen laatimisen valmisteluvaihe on saatu suoritettua on aika kutsua koolle uusi HVK neuvottelemaan ja saattamaan asiakirja päätökseen.


Pyrkimys rauhaan ja hyvinvointiin Euroopassa on johdattanut unionin uuden laajentumisen kynnykselle. Taloudellisen ja poliittisen integraation mukanaan tuomat edut tulisi olla kaikkien saatavilla. Maanosamme yhdistäminen tarkoittaa samalla demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion periaatteiden vahvistamista. Nämä periaatteet ovat perusedellytyksiä hyvinvoinnin ja kansalaisaktiivisuuden kasvattamiseksi niin Euroopassa kuin koko maailmassakin.

Valmistautuessamme unionin laajenemiseen ja uudistaessamme sen rakenteita meidän tulee pitää mielessä, että me olemme kaikki aivan yhtä hyviä eurooppalaisia. Jäsenvaltioiden kansalaisilla ja instituutioilla on oltava yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet toimia unionissa sekä osallistua unionin kehittämiseen asuin- tai sijaintipaikasta riippumatta. Integraation todellinen arvo punnitaan sen kyvyssä poistaa Eurooppaa jakavia linjoja. Emme ole luomassa uusia rajoja tai harvainkerhoja - teemme työtä maanosamme yhdistämiseksi.

Muita puheita ja kirjoituksia

Paavo Lipponen
 
Sivun alkuun