Pääministeri Paavo Lipponen London School of Economicsissa 14.2.2002

(puhuttu englanniksi)

Euroopan tulevaisuus - Suomen malli

Arvoisat osanottajat,
hyvät naiset ja herrat

Haluan kiittää järjestäjiä tästä mahdollisuudesta esittää Suomen näkemyksiä Euroopan unionin tulevaisuudesta. Arvostan minulle tarjottua foorumia ja etenkin professori Anthony Giddensin ansiokasta panosta maailmanlaajuiseen keskusteluun kolmannesta tiestä.

1990-luvun talouskriisi oli Suomessa kaikista länsimaista vakavin. Vuodesta 1995 lähtien on kahden perättäisen sateenkaarihallituksen voimin onnistuneesti tervehdytetty ja uudistettu julkista taloutta suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseksi ja edelleen kehittämiseksi. Kokemustemme valossa voimme tarjota uusia ulottuvuuksia kolmannesta tiestä käytävään keskusteluun. Esitänkin seuraavassa joitain johtopäätöksiä nk. Suomen mallin toteuttamisesta.

Suomi on useassa viimeaikaisessa tutkimuksessa luokiteltu johtavaksi maaksi niin kilpailukyvyn, kestävän kehityksen kuin korruption vähäisyyden suhteen. Menestyksemme perustuu yhtä lailla kotimaisiin poliittisiin valintoihin kuin globalisaatioon sopeutumiseen.

Professori Jeffrey Sachsin mukaan Suomi on järjestänyt ja hyödyntänyt "pää omaansa" paremmin kuin kenties mikään muu maa. Tutkimus- ja kehitysyhteisön parissa työskentelevien laitosten ja järjestöjen avoimuus on ollut keskeinen tekijä hyödynnettäessä pienen maan inhimillisiä voimavaroja.

Suomessa on kyetty myös osoittamaan se, että kestävän kehityksen edistäminen ei vahingoita maan kilpailukykyä. Päinvastoin, talous- ja ympäristöosaaminen voivat kulkea käsi kädessä.

Jeffrey Sachs kiinnittää huomiota myös tehokkaasti toimivan hyvinvointiyhteiskunnan merkitykseen taloudellisen suorituskyvyn vahvistajana, kun se tarjoaa yksilöille turvaverkon ja yhtäläiset mahdollisuudet kehittää kykyjään. Esimerkkinä todettakoon, että terveysmenoihin suunnataan Yhdysvalloissa suhteellisesti noin kaksi kertaa enemmän varoja kuin Suomessa ja kuitenkin tarjoamamme terveyspalvelut ovat sekä laadukkaampia että paremmin kansalaisten ulottuvilla.

Kuinka Suomessa on päästy tähän tilanteeseen? Pääasiallisina tekijöinä ovat korkea koulutus- ja jatkokoulutustaso, syvälle juurtunut yhtäläisten mahdollisuuksien politiikka, valtion ja yksityisen sektorin huomattavat tutkimus- ja kehitysinvestoinnit sekä toimiva sääntely-ympäristö.

Etenkin menestyksekäs ICT-sektorimme on hyötynyt myös televiestintämarkkinoiden avoimesta kilpailusta. Suomi teki yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa pioneerityötä vapauttaessaan televiestintämarkkinansa - tämä koitui kuluttajien ja aikaa myöten myös niiden yritysten eduksi, jotka nyt menestyvät kansainvälisessä kilpailussa.

Konsensushakuinen lähestymistapamme, joka perustuu yhteistyöhön työmarkkinaosapuolten kanssa, on osoittanut vahvuutensa kestävän talouskehityksen tukemisessa. Suomen nousu maata 1990-luvun alussa koetelleesta syvästä lamasta ja työttömyyden kääntäminen laskuun ei olisi ollut mahdollista ilman hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen yhteisiä ponnisteluja.

Perustekijänä Suomen muuttumisessa korkean teknologian yhteiskunnaksi on ollut mahdollisuus hyödyntää ulkomaisia markkinoita ja pääomaa. Ilman laajempia markkinoita ja monenkeskistä kauppajärjestelmää - kuten ei ilman monia muitakaan globalisaation piirteitä - Suomella ei koskaan olisi ollut mahdollisuutta vastaavanlaiseen kehitykseen. Valitsemamme tie on kuitenkin kaksisuuntainen: se on myös edellyttänyt rohkeita päätöksiä avata omat markkinamme, sallia pääoman vapaat liikkeet sekä tukeutua kansainvälisiin instituutioihin.

Euroopan integraatiokehitykseen osallistuminen on ollut Suomen päätavoite jo 1970-luvulta, tai itse asiassa toisesta maailmansodasta lähtien. Tämä kehitys huipentui Euroopan unionin jäseneksi liittymiseen vuonna 1995 ja euro-alueeseen osallistumiseen sen ensi metreiltä alkaen. Suomi on hyötynyt EU-jäsenyydestään merkittävästi. Aktiivisella osallistumisella haluamme osaltamme vahvistaa unionia.

Euroopan unioni on tulevan kehityksensä kannalta tärkeässä tienhaarassa. Unioni laajenee usealla uudella jäsenvaltiolla muutaman vuoden kuluessa. Helmikuun lopulla käynnistää työnsä Euroopan unionin tulevaisuutta käsittelevä valmistelukunta tarkoituksenaan laatia mahdollisesti suuriakin muutoksia perussopimuksiin tuovia ehdotuksia vuoden 2004 hallitustenvälistä konferenssia varten.

Kuukauden sisällä kokoontuu Barcelonan Eurooppa-neuvosto arvioimaan, miten hyvin Lissabonin strategian toimeenpanossa on onnistuttu. Kaksi vuotta sitten hyväksytyssä strategiassa unioni asetti tavoitteekseen tulla maailman kilpailukykyisimmäksi ja dynaamisimmaksi tietoon perustuvaksi taloudeksi vuoteen 2010 mennessä. Jotta tavoite saavutetaan, on uudistuksille annettava vauhtia.

Tuleville kuukausille on asetettava ensisijaisia tavoitteita.

Ennenkaikkea on varmistettava unionin laajentuminen jopa kymmenellä uudella jäsenvaltiolla vuonna 2004. Yhtälailla on kiinnitettävä erityistä huomiota taloudelliseen tilanteeseen ja aivan erityisesti sen edellyttämiin taloudellisiin ja sosiaalisiin uudistuksiin. Meidän on vahvistettava Euroopan kilpailukykyä ja varauduttava väestön ikääntymiseen ja työvoiman tarjonnan vähenemiseen.

Tulevaisuuden Euroopan unionista on käytävä avointa keskustelua. Euroopan yhdentymiselle on asetettava entistä selkeämmät tehtävät ja tavoitteet. Laajentuva unioni edellyttää perussopimusten uudistamista, instituutioiden välisen tasapainon palauttamista sekä päätöksentekojärjestelmän tehostamista ja suurempaa avoimuutta. Ennen kaikkea unionin on kyettävä määrittämään itselleen toimintansa tarkoitus tavalla, jonka kokevat omakseen niin kansalaiset kuin yritysmaailmakin.

Laajentuminen on unionin tämän hetkisistä tehtävistä tärkein. Keski- ja Itä-Euroopan maiden liittäminen osaksi unionia saattaa päätökseen Euroopan kylmän sodan jälkeisen jälleenyhdistämisen. Yli kymmenen vuotta sitten käynnistynyt poliittinen muutos avasi uusia mahdollisuuksia. Unionin on nyt laajentumisen kautta tartuttava näihin mahdollisuuksiin. Laajentumisen myötä sisämarkkinat kasvavat sadalla miljoonalla kuluttajalla. Lisääntyvä kilpailu ja talouskasvu tuovat osaltaan uutta pontta Euroopan uudistamispyrkimyksiin.

Vuosi 2002 on prosessin edistymisen kannalta ratkaisevan tärkeä. Tällä hetkellä on olemassa hyvät mahdollisuudet allekirjoittaa liittymissopimus jopa kymmenen maan kanssa joulukuussa pidettävässä Kööpenhaminan Eurooppa-neuvostossa. Sopimuksen ratifioinnin jälkeen Euroopan Parlamentin vaaleihin kesäkuussa 2004 voisi osallistua 25 maata.

Laajentumisen kustannukset voidaan rahoittaa unionin budjetille asetetun katon rajoissa. Taloudellisten voimavarojen uudelleenjakaminen tulee ajankohtaiseksi seuraavan kerran nykyisen rahoituskehyskauden päättyessä ja jäsenvaltioiden päästyä sopuun uudesta vuonna 2007 alkavasta kehyksestä. Uuden rahoituskehyksen on perustuttava yhteisen maatalouspolitiikan ja rakennerahastojen uudistamiseen. Erityisesti maatalouspolitiikkaa uudistaessa on sisäisten muutospaineiden lisäksi otettava huomioon myös WTO:n puitteissa käytävät kansainväliset kauppaneuvottelut.

Tarkasteltaessa laajentumisen välittömiä rahoitusvaikutuksia meidän on otettava huomioon myös se, että laajentumisen kokonaisvaltaiset vaikutukset tulevat olemaan suotuisia kaikille maille. Euroopan komission arvion mukaan kumulatiivinen lisäys kasvuun on 0,7 prosenttia nykyisissä EU-maissa vuosina 2000-09 ja jopa 2 prosenttia kymmenessä hakijamaassa (Romaniaa ja Bulgariaa ei ole huomioitu näissä arvioissa ja jatko riippuu maiden uudistustahdista).

Laajentuminen on luonnollisestikin haaste sisämarkkinoiden toimivuudelle, unionin koheesiolle ja päätöksentekojärjestelmälle. Erityisen suurta huomiota on kiinnitettävä ehdokasmaiden hallinnollisen ja oikeudellisen sektorin kehittymiseen sekä sisämarkkinasäännösten toimeenpanoon käytännössä. Unionin päätöksentekojärjestelmää ja instituutioiden toimivuutta voidaan kehittää toteuttamalla jo laadittuja uudistuksia ja sopimalla perinpohjaisemmista muutoksista kun perussopimuksia seuraavan kerran uudistetaan vuonna 2004.

Kun Barcelonan Eurooppa-neuvosto kokoontuu maaliskuussa, jäsenvaltiot voivat tarkastella mitä on saavutettu Lissabonissa kaksi vuotta sitten käyntiin laitetuissa taloudellisissa ja sosiaalisissa uudistuksissa. Paljon myönteistä on saatu aikaan. Eurokäteisen onnistunut käyttöönotto on tehnyt talous- ja rahaliitosta kouriintuntuvaa todellisuutta kansalaisille. Lähes 90 prosenttia kouluista Euroopan unionin alueella on liitetty tietoverkkoon. Televiestintämarkkinoille on sovittu uudet säännöt. Euroopan talouden perustekijät ovat paremmassa kunnossa kuin aikaisempien laskusuhdanteiden aikaan.

Mutta tämä ei riitä - erityisesti kun meidän on vauhditettava talouden toipumista. Työttömyys on Euroopassa edelleen kilpakumppaneitamme korkeammalla tasolla. Työmarkkinoiden toiminnassa on puutteita. Barcelonan Eurooppa-neuvostossa on annettava poliittista tukea Euroopan kilpailukykyä parantaville uusille aloitteille. EU-maiden hallitusten on annettava selkeä viesti siitä, että ne ovat sitoutuneet uudistusten jatkamiseen.

Kasvun edellytyksiä on vahvistettava jatkamalla budjettivajeiden supistamista ja hyödyke-, pääoma- ja työmarkkinoiden uudistuksia samalla, kun teemme tietoyhteiskunnan kehittämisen vaatimia sijoituksia koulutukseen sekä tutkimus- ja kehitystoimintaan.

Hallituksilla on vastuu investoinneille suotuisan ympäristön luomisesta. Euroopan pirstaleiset rahoitusmarkkinat on yhtenäistettävä vuoteen 2005 mennessä. Kaasu- ja sähkömarkkinat on vapautettava täydellisesti. Huomiota on kiinnitettävä myös siihen säätelyyn, jonka kohteena niin pienet ja keskisuuret kuin muutkin yritykset ovat. Säätelyn laatua ja luonnetta on parannettava, samoin kuin hallitusten yrityksille tarjoamia palveluita. Bioteknologia-alan kehitystä on edistettävä parantamalla toimintaympäristöä: alan lainsäädäntöä on uudistettava ja investointeja rohkaistava.

Edessä olevat haasteet ovat mittavia. Näihin kuuluu erityisesti väestön ikääntyminen, joka johtaa koko Eurooppaa koskettavaan työvoimapulaan. Työvoiman liikkuvuus on unionin sisällä vähäistä: alle kaksi prosenttia työikäisestä väestöstä asuu jossain muualla kuin kotimaassaan. Mahdollinen maahanmuutto uusista jäsenvaltioista tuskin paljon muuttaa tätä tilannetta.

Euroopan unioni tarvitsee maahanmuuttopolitiikan, mutta ongelmia ei ratkaista yksin sillä. Kaikkein tärkeintä on saada ihmiset pysymään työelämässä eläkeikään asti sekä lisätä työssäolovuosien määrää ja viime kädessä sopeuttaa eläke- ja palvelujärjestelmät olosuhteisiin, joissa huoltosuhde on aikaisempaa epäedullisempi.

Euroopan tulevaisuutta käsittelevä valmistelukunta aloittaa työnsä helmikuun lopussa. Valmistelukunnan tehtävänä on valmistella vuoden 2004 hallitustenvälisen konferenssin neuvoteltavaksi tulevia sopimusmuutoksia. Euroopassa tarvitaan nyt laajaa ja syvällistä julkista keskustelua Euroopan yhdentymisen tulevasta suunnasta. Hallitustenvälisyyden - suvereenienvaltioiden yhteistyön - ja Euroopan liittovaltion tai yhteisömenetelmään perustuvan unionin puolesta puhujien on tuotava esityksensä ja käytännön ratkaisunsa julkiseen keskusteluun.

Kansalaisyhteiskunta, elinkeinoelämä mukaan lukien, on kytkettävä mukaan tähän prosessiin niin tiiviisti kuin mahdollista. Euroopan unioni ei ole vain jäsenvaltioiden vaan myös kansalaisten ja elinkeinoelämän unioni. Yhdentymisen vahvuus perustuu sen kaikille eurooppalaisille tuottamaan lisäarvoon, joka syntyy yhteisten sääntöjen ja yhteisen politiikan sekä laajan yhteistyön tarjoamista tasaveroisista mahdollisuuksista. Unionin on myös oltava jäsenvaltioidensa etuja ja voimavaroja edustava maailmanlaajuinen poliittinen ja taloudellinen toimija.

Euroopan unionin rakenteet on kunnostettava perusteellisesti.
Perussopimukset on yksinkertaistettava ja unionin tavoitteet on määriteltävä uudelleen. Kansalaisten perusoikeudet, jotka jäsenvaltiot jo laajasti takaavat, on otettava osaksi unionin toimintaa ohjaavia periaatteita. Unionin päätöksentekokykyä on parannettava muun muassa yksinkertaistamalla säädösvalmistelua ja lisäämällä määräenemmistöpäätöksentekoa. Unionin instituutioiden toimivalta on määriteltävä nykyistä selkeämmin.

Peräänkuulutan avointa keskustelua Euroopan unionin kehittämisen suunnasta. Yhdentymisen arvokkaimpana saavutuksena säilyy laajentumisen myötä Euroopan vanhojen jakolinjojen luominen umpeen. Demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion periaatteita, jotka ovat kaikki välttämättömiä edellytyksiä hyvinvoinnille ja kansalaisten osallistumiselle sekä talouden menestykselle, vahvistetaan Euroopassa nyt päättäväisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Paljon vaikeampi tehtävä on taata kansalaisten ja yritysten todellinen mahdollisuuksien ja oikeuksien tasa-arvo. Juuri tähän tarvitaan yhteisöllistä päätöksentekoa ja yhteisiä instituutioita.

Olen puolustanut vahvojen instituutioiden ja erityisesti komission asemaa, koska käytännön päätöksenteko unionissa on osoittanut, että yhteisten sääntöjen noudattamista valvova komissio on viime kädessä takuu itsekkäiden ja kapeiden kansallisten pyrkimysten ylivaltaa vastaan. Myös neuvoston on toimittava tehokkaasti ja kyettävä unionin poliittiseen ohjaukseen. Eurooppa-neuvostossa on kyettävä näkemään unionin yhteinen etu ja osoittamaan johtajuutta, kun globaaliksi toimijaksi haluavalta unionilta sitä odotetaan.

Kansalaiset ja yritykset odottavat unionilta sujuvaa päätöksentekoa, avoimuutta ja vuoropuhelua sekä käytännönläheisiä tuloksia Euroopan laajuisesta poliittisesta prosessista. Ratkaisevan tärkeää unionin kannalta on kyky sopeutua nopeasti muuttuvaan kansainväliseen ympäristöön.

Syyskuun 11. päivän terroristi-hyökkäykset eivät olleet vain häikäilemätön isku viattomia ihmisiä kohtaan. Ne olivat hyökkäys demokraattisten ja avoimien yhteiskuntien perusarvoja vastaan - arvoja, joita Euroopan unionin on puolustettava. Euroopan reaktio kriisiin on ollut vahva ja yhtenäinen. Viisitoista jäsenmaata ovat työskennelleet yhdessä Yhdysvaltain ja laajan kansainvälisen liittoutuman kanssa terrorismia vastaan. Tätä voidaan pitää huomattavana saavutuksena ja tämän varaan on jatkossa hyvä rakentaa.

Sotilaalliset ja diplomaattiset keinot eivät riitä terrorismin kitkemiseksi. Lisäksi tarvitaan tiedustelutoimintaa ja saumatonta kansainvälistä yhteistyötä oikeus- ja sisäasioista vastaavien viranomaisten kesken. Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella pidetyn Tampereen Eurooppa-neuvoston myötä unioni käynnisti uuden aikakauden oikeus- ja sisäasioiden yhteistyössä. Sisäisen turvallisuuden, ulkorajavalvonnan ja oikeudenmukaisen turvapaikkapolitiikan kehittäminen on osoittautunut aika ajoin vaikeaksi, koska kyseessä ovat jäsenvaltioiden itsemääräämisoikeutta lähellä olevat asiat.

Syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen unioni on korostanut sitoumustaan todellisen vapauden, oikeuden ja turvallisuuden alueen perustamiseksi. Turvallisuuden lisääminen nykypäivän globaalissa yhteiskunnassa edellyttää oikeus- ja järjestysviranomaisten tiivistä operatiivista rajat ylittää yhteistyötä. Kansallista itsemääräämisoikeutta on käytettävä voimat yhdistäen.

Sitoutumistamme yhteiseen sisäiseen politiikkaan on täydennettävä tehostetulla ulkoisella yhteistyöllä.

Yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa on laajaa. Yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa on nyt Venäjän suhteidemme avainalue. Terrorismin vastaisesta taistelusta on tullut olennainen osa EU:n ulkopolitiikkaa.

Mutta meillä on vielä paljon tehtävää.

Kansalaiset ovat aivan oikeutetusti edellyttäneet unionilta aktiivista roolia monella globaalipolitiikan osa-alueella. Unioni on maailman suurin kauppa-alue ja sen osuus maailman kehitysavusta on kiistatta suurin. Unioni johtaa maailmanlaajuisia ponnisteluja ympäristömme suojelemiseksi, ja olemme olleet toimeenpanevana voimana Kioton prosessissa ilmastomuutoksen hillitsemiseksi.

Huolimatta ulkoisessa toiminnassa saavutetuista onnistumisista meiltä puuttuu yhä johdonmukaisuus, jolla unionista voisi tulla myös poliittisesti niin vahva toimija kuin mihin sen taloudelliset voimavarat antaisivat mahdollisuudet. Hallitustenvälisyys on luonnollisesti vahvasti asemassa yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Meidän on kuitenkin pystyttävä käyttämään yhdessä kansallista itsemääräämisoikeuttamme, kun puolustamme laajenevan unionin etuja ja osallistumme rakentavasti maailmanlaajuiseen yhteistyöhön. Yhteisten toimielinten, ja erityisesti komission, on otettava suunnannäyttäjän rooli tämän saavuttamiseksi.

Kuten pääministeri Tony Blair on sanonut, Euroopan unionista on tultava supervalta, jotta se voi osallistua maailman tapahtumiin täysivaltaisena toimijana. Omanlaisensa supervalta, joka kunnioittaa sosiaalisia perusarvojaan ja luonnettaan ainutlaatuisena yhteisönä, joka ei ensisijaisesti ja yksinomaan turvaudu sotilasvoimiin etujaan ja tavoitteitaan puolustaessaan.

Terrorismin vastainen taistelu on hyvä esimerkki yhtenäisen eurooppalaisen toiminnan tarpeesta. Korostamme ihmisoikeuksien ja Yhdistyneiden Kansakuntien merkitystä taistelussa terrorismia vastaan. Puolustamme Lähi-idän konfliktin osapuolten tasapuolista kohtelua. Balkanin alueen vakaus on meille ensisijaisen tärkeää. Mutta kuinka paljon olemme valmiita investoimaan ollaksemme tasavertainen kumppani Yhdysvalloille?

Syyttäjän asenteella Yhdysvaltoja kohtaan heikentäisimme vain Euroopan maailmanlaajuista uskottavuutta. Amerikkalaiset tuntevat itsensä uhatuiksi ja näin ollen maan hallinto haluaa jatkaa taistelua terrorismia vastaan mahdollisimman tehokkaasti. Euroopan tehtävänä on esiintyä maltillisesti, ei kuitenkaan kritiikittömästi, ja peittelemättömästi osoittaa Yhdysvaltoja kohtaan tuntemamme syvä solidaarisuus. Tämä ei ole viimeinen yhteinen ponnistuksemme - saattaa tulla hetkiä, jolloin Eurooppa tarvitsee Yhdysvaltojen apua omalla maaperällään.

Entä sitten supervaltio? Tässäkin yhteydessä olen samaa mieltä pääministeri Tony Blairin kanssa: Euroopan unionin on säilyttävä yhteisönä, jossa yhdistyy sekä kansallisvaltioiden suvereniteetti että päätäntävalta, jonka kansallisvaltiot ovat siirtäneet unionitasolle. Mutta koska unionitason päätöksentekoa on väistämättä lisättävä, on toimielimet uudistettava.

Meidän on huomioitava, että unionin toiminnan kohteina eivät ole vain jäsenvaltiot, vaan myös kansalaisemme ja yrityksemme. Jopa joillakin alueilla on erityisasema unionin sisällä. Meidän on mahdotonta onnistua tehtävässämme tehdä unionista maailman kilpailukykyisin talous, jollemme pysty takaamaan kansalaistemme ja yritystemme yhdenvertaisuutta. Tämä tarkoittaa sitä, että suurille jäsenvaltioille ei voida myöntää erioikeuksia 1800-luvun henkeen.

En ole koskaan halunnut luoda konfliktia suurten ja pienten jäsenmaiden välille. Ongelman ydin on nykyisessä päätöksentekojärjestelmässä, jota on kehitettävä niin, että se perustuu kahteen perusperiaatteeseen: jäsenvaltioiden tasa-arvoisuuteen ja väestömäärän mukaiseen osuuteen päätäntävallasta. Toisin sanoen, puolueettomiin kriteereihin, ei perustajavaltio- tai suurvalta-aseman suomiin etuoikeuksiin. Mainitsemallani kahdella äänestysperusteella voisimme luoda järjestelmän, jossa suuret jäsenvaltiot voivat saada sen, mikä niille kuuluu, ja pienet jäsenvaltiot saavat tarvitsemansa suojan.