Pääministeri Paavo Lipponen Urho Kekkosen 100 vuotta -seminaarissa Säätytalossa 3.9.2000
Urho Kekkosen 100-vuotispäivää vietettäessä mukana on paljon meitä aikalaisia. Suhteemme Kekkoseen vaihteli vastustajista yhteistyökumppaneihin, etäisistä tarkkailijoista työtovereihin. Etäisyyttä ei ole vielä tarpeeksi, niin kuin tohtori Henrik Meinander huomauttaa, mutta sen verran kuitenkin, että voimme yrittää hieman irrottautua subjektiivisista asemista tai ainakin myöntää oman subjektiivisuutemme.
Urho Kekkonen oli suuri valtiomies sanan oikeassa merkityksessä. Hän tunnusti realiteetit, mutta teki niiden avulla omaa politiikkaa. Suomi nousi hänen johdollaan eurooppalaiseksi vaikuttajaksi ja suurvaltasuhteiden kehittäjäksi.
Aktiivisen puolueettomuuspolitiikan ? sellaisena kun Kekkonen sen tarkoitti, ei neuvostotulkintaisena ? tavoitteena oli Suomen kansainvälisen aseman vahvistaminen. Hyvät idänsuhteet petasivat johdonmukaista integroitumista läntisten demokratioiden yhteistyöhön.
EEC-vapaakauppasopimus, jota olin sosialidemokraattina aktiivisesti edistämässä, oli Kekkosen opin toteuttamista parhaimmillaan.
Vielä ETYKn aikoihin 1975 elettiin kylmän sodan asetelmissa. Vielä ETYKn jälkeen Neuvostoliiton puolustusministeri esitti Suomelle yhteisiä sotaharjoituksia. Se kertoi Moskovassa yhä vallinneesta etupiiriajattelusta. Kekkonen torjui aloitteen niin kun mekin tänä päivänä torjumme etupiiripyrkimykset.
Suomi ei ollut lännen etuvartio eikä Neuvostoliiton välikappale. Kun läntiset kommentaattorit joissakin keskusteluissa heittivät yllemme epäilyksen varjon, en malttanut olla kysymättä, missä asianomaisten maat olivat vuonna 1940.
Suomettumiskeskustelu on aiheellista, mutta kun puhutaan ulkopolitiikasta, voidaan kysyä, kumpi vei, kissa vai hiiri. Suomi selviytyi voittajana kylmästä sodasta.
Kekkosta on ennen kaikkea arvosteltu hänen menettelytavoistaan. Kekkonen oli tietoisen machiavellilainen: tarkoitus pyhitti keinot. Professori Jukka Nevakivi katsoo, että Kekkonen kulki usein rajamailla ja vain menestys pelasti hänet.
En väitä, että valtakunnanoikeuden ovi olisi käynyt, mutta nykyisen pääministerin toiminta Itävalta ?asiassa kalpenee pääministeri Kekkosen ulkopoliittisen omavaltaisuuden rinnalla.
Kekkosessa on totisesti arvostelemisen aihetta. Eräiden hänen omiensa loukkaantuneisuutta voisi lievittää jos ymmärrettäisiin, että Kekkos-kritiikki kohdistuu paljolti myös hänen aikalaisiinsa.
ETYKstä ja maailman muutoksesta huolimatta ulkopolitiikkaan luotiin Kekkosen aikana ylivarovaisuuden perinne, joka ulottui pitkälle tulevaisuuteen. Esimerkkinä Euroopan Neuvoston jäsenyyshakemuksen lykkääminen. Suomalainen poliittinen eliitti suhtautui Euroopan yhteisöön vieroksuvasti "blokkina". Oli niin mukava käydä Lontoossa tai Moskovassa. Vain liikemiehet matkustivat seitsemän koneella Frankfurtiin aamukaljan ja ?konjakin voimalla.
Kekkonen olisi voinut, jos olisi halunnut, suurella arvovallallaan lopettaa viimeistään 1970-luvun puolivälissä ulkopolitiikan ympärille kehittyneen sisäpoliittisen pelin. Kekkonen ei halunnut, mutta se johtui myös järjestelmästä itsestään, vanhan miehen palvonnasta.
1970-luvun valtakamppailussa sosialidemokraatit pyrkivät ikään kuin neutralisoimaan Kekkosen esittämällä hänelle jatkoaikaa jo 1975, kolme vuotta ennen seuraavia vaaleja. Olimme mielestämme taitavia, mutta Kekkos-keskeisyys vain vahvistui. Oli nöyryyttävä kokemus seisoa Linnan rivissä kuuntelemassa Kekkosen hätätilapuhetta.
Jokaisen poliitikon piti olla Kekkosen taskussa. Ne, jotka eivät suostuneet sinne menemään, saivat tuntea nahoissaan. Ajat olivat kuitenkin muuttumassa. Tragedian ainekset olivat koossa.
Keväällä 1981 mietin tykönäni, miten suhtautua Kekkosen toimintaan. Presidentti saattoi olla sairas ? siitä ei ollut mitään todellista tietoa ? mutta niin kauan kuin hän oli virassa, oli mahdotonta ottaa sitä huomioon. Presidentti puuttui pääministerin ja hallituksen toimintaan tavalla, jota ei mitenkään voinut hyväksyä.
Jos Kekkonen masentui siitä, että pääministeri ei suostunut eroamaan, voi sitä vain valittaa. Vanhan miehen ympärille oli kehittynyt palvonta- ja vallankäyttöjärjestelmä, joka piti häntä virassa liian pitkään. Ehkä oli kuitenkin niin, että Kekkonen itse ei tuntenut muuta elämäntapaa eikä olisi entisenä presidenttinä malttanut olla puuttumatta asioihin.
Kekkos-tutkimuksella on vielä paljon töitä. Vasta sitten, kun kaikki aineisto on julkista ja tutkijoiden tasavertaisesti saatavissa, voidaan odottaa niin sanottua definitiivistä elämäkertaa. Siihen tarvittaisiin useamman tutkijan tutkimusprojekti.