Kirsi Varhila:
Tarvitsemme terveydenhuollon priorisointiin yhteiset periaatteet

Sosiaali- ja terveysministeriö 9.10.2019 8.00
Kolumni
Kirsi Varhila kolumnikuva

Viime aikoina on käyty huolestunutta keskustelua terveydenhuollon priorisoinnista ja siitä, jätetäänkö osa ihmisistä tietoisesti hoitamatta. Tästä ei missään nimessä ole kyse.

Suomessa kaivataan kipeästi yhteistä keskustelua ja periaatteita terveydenhuollon priorisointiin. Priorisointi on kuitenkin sana, joka herättää tunteita ja paikoin myös väärinymmärryksiä: ”Jätetäänkö vanhus tai köyhä hoitamatta?”

Näissä kommenteissa kuultaa huoli ihmisten palveluista, mutta priorisoinnin merkitys on käsitetty väärin. Kyse ei ole ihmisten arvottamisesta ja hoitamatta jättämisestä, vaan jokapäiväisistä päätöksistä terveydenhuollon arjessa ja oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Päivystyksessä sydänkohtauksen saanut hoidetaan ennen korvasärkypotilasta.

Priorisoinnilla tarkoitetaan myös päätöksiä hoitomenetelmien käytöstä, käyttöönotosta ja käytöstä poistamisesta. Näin varmistetaan, että ketään ei jätetä hoitamatta. Samalla saavutetaan väestön kannalta kokonaisuutena paras terveyshyöty.

Määräisitkö lääkkeitä vai tukea mielenterveysongelmiin?

Terveydenhuollossa valinta eri menetelmien välillä on arkipäivää. Tilanteessa, jossa on käytettävissä useampi terveyshyödyiltään samanhintainen menetelmä, tulisi aina valita kokonaisuudessaan vaikuttavin hoito.

Toisinaan käytännön työssä saattaa olla tilanne, jossa vaikuttavimman hoidon sijaan valitaan menetelmä, joka on helpoin toteuttaa. Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun pysyvä höyty edellyttäisi aikaa vievää yhteistyötä eri toimijoiden välillä. Tilanne konkretisoituu mielenterveysongelmien hoidossa: lääkehoidon saatavuus toteutuu paremmin kuin psykososiaalinen tuki ja psykoterapeuttiset hoidot.

Yhteistä keskustelua tarvitaan muun muassa tämän ongelman ratkaisemiseen.

Pieni apu ajoissa vai suuri operaatio myöhemmin?

Tällä hetkellä on todennäköistä, että terveydenhuollon resurssit eivät jakaudu väestötasolla terveyshyötyä parhaiten tuottavalla tavalla. Esimerkiksi ennaltaehkäiseviin toimiin ei ole panostettu riittävästi.

Viiveet hoitojen aloituksessa voivat puolestaan johtaa kalliimpien hoitojen tarpeeseen, elämänlaadun heikentymiseen tai jopa elinajan lyhentymiseen. Palveluvalikoimaan on tarjolla yhä useampia erittäin kalliita lääkkeitä, joiden osalta on suuri epävarmuus niin avulla saavutettavissa olevasta hyödystä.

Koska samat resurssit voidaan käyttää vain kerran, on tärkeä arvioida, miten voimme vähentää erittäin kalliiden hoitojen tarvetta ja milloin niiden käyttöönotto on väestön yhteisten arvojen mukaista silläkin riskillä, että se voi tarkoittaa jonkun toisen toiminnan vähentämistä.

Yhä kalliimmat lääkehoidot ja teknologia ottavat yhä suuremman osuuden terveydenhuollon budjetista, mikä vaarantaa erityisesti sellaisten sairauksien hoidon ja kuntoutuksen toteutumisen, jotka edellyttävät henkilöresursseja.

Joistain hoidoista kannattaa luopua

Terveydenhuollossa ei liioin ole varaa menetelmiin, joista ei ole mitään hyötyä tai joissa jopa haitat voivat ylittää hyödyt. Vaikuttamattomien menetelmien ja toimintatapojen poisto on myös osa terveydenhuollon priorisointia.

Jotta priorisoinnista voidaan keskustella, on ymmärrettävä käytettävissä olevien resurssien rajallisuus. On varmistettava, että kaikki potilasryhmät tulevat yhdenvertaisesti huomioiduksi.

Harvoissa tapauksissa priorisointiin kuuluu myös säännöstely, jos kyseessä on tarpeen ja tarjonnan epäsuhta. Yleisimmin tällainen tilanne tulee eteen elinsiirroissa, mutta tällöinkään ketään ei jätetä hoitamatta.

Useimmiten näissäkin tilanteissa on mahdollisuus luoda selkeät lääketieteelliset periaatteet, joilla määritetään hoidon ensisijaiset kohderyhmät.

Entä sitten?

Yhteenvetona voi todeta, että tarvitsemme prosessin ja areenan priorisointikeskustelulle. Keskusteluun tulee osallistaa niin poliittisia päättäjiä, ammattilaisia kuin kansalaisia.

On löydettävä yhteisesti hyväksytty resurssien jaon tasapaino, joka varmistaa ennaltaehkäisevät, parantavat, toimintakykyä ylläpitävät hoitomenetelmät sairaudesta ja sen etiologiasta riippumatta.

Lisäksi on huolehdittava, että eri väestöryhmien väliset terveyserot vähenevät ja tämä edellyttää pureutumista terveyttä uhkaaviin sosioekonomisiin tekijöihin.

Kirsi Varhila
kansliapäällikkö
sosiaali- ja terveysministeriö