Työyhteisö viestii myös sillä, keitä siellä on töissä
Kun aloitin suunnittelijana liikenne- ja viestintäministeriössä neljä vuotta sitten, yleinen ihastelun aihe lähipiirissäni oli, että pääsisin työkyvyttömyyseläkkeeltä osaksi työyhteisöä. Olen aina ollut onnekas siinä suhteessa, miten huippukivoja työkavereita minulla on ollut. Silti, vietettyäni jo useamman vuoden kokonaan eläkeläisen tai välillä yksipäiväistä työviikkoa tekevän ihmisen elämää, olin sitä mieltä, että pärjään aivan hyvin yksinänikin.
Lause on kuin suoraan kaupungin ja Kelan kielteisistä päätöksistä avustaja- ja fysioterapiahakemuksiini: ”pärjää itsenäisesti”. Nyt olen kuitenkin erittäin onnellinen siitä, että ministeriö soi minulle tämän mahdollisuuden tulla osaksi tätä työyhteisöä ja sitä porukkaa, joka lähtee aamuisin töihin – vaikkakin minun osaltani enimmillään kahtena päivänä viikossa ja talvikelien tullen yhä useammin kotitoimistolta käsin.
Tämä ei ole ollut itsestään selvää vammauduttuani aikuisiällä. Joitakin työpaikkoja on kiinnostanut ainoastaan se, montako sanaa minuutissa ehdin kirjoittaa yhdellä kädellä. Ministeriössä sen sijaan työnantajaa kiinnostaa, ovatko tilaisuudet sellaisissa paikoissa, että minäkin huonojalkainen pääsen niihin. Ja se, mitä asiantuntijuutta ja hengen paloa minulla on annettavana esteettömyyteen liittyvissä viestintäasioissa.
Tässä työyhteisössä ei haittaa, että lounaalle joudutaan köpöttelemään hitaimman tahtiin tai että yksikätinen virkistystoimikunnan jäsen säätää vappusimatarjoiluissa pitkään ja hartaasti. Kuten esihenkilöni sanoi: ”Työ on työtä ja työkaveruus työkaveruutta.” Toivoisin yhä useammalle täsmätyökykyiselle samaa mahdollisuutta kuin minulla on ollut: olla osa työyhteisöä, joka arvostaa osaamistasi ja huolehtii oikeuksistasi.
Yksin pärjääminen voi olla hieno asia – kollegojen arvostus ehkä kuitenkin vielä vähän hienompi.
Anna Berghäll
viestintäsuunnittelija, ministeriön viestintä