Pääministeri Juha Sipilä Vainojen uhrien muistopäivän tilaisuudessa Säätytalossa

(muutosvarauksin)

Hyvät naiset ja herrat,
Ärade åhörare,
Excellencies,

Tasan kaksi viikkoa sitten tähän aikaan seisoin Varsovan entisen gheton sijaintipaikalla useiden satojen puolalaisten ja suomalaisten kanssa. Vietimme arvokasta juhlaa - itsenäisen Suomen satavuotisjuhlan päätapahtumaa Puolassa. Juhlapaikkana oli Puolan juutalaisten historian museo, POLIN. Komea, kiehtova, pysäyttävä rakennus. Suomalaisen arkkitehdin, Rainer Mahlamäen suunnittelema. Varsovan entisen gheton jalansijoilla.

Tapasin tuona päivänä, tuossa samaisessa museossa, erään 90-vuotiaan puolalaisen herrasmiehen. Hänen nimensä voi olla monille teistä tuttu. Marian Turski syntyi vuonna 1926, oli toisen maailmansodan syttyessä 13-vuotias ja joutui sodan aikana kokemaan muun muassa Auschwitzin keskitysleirin kauhut. Hän selvisi holokaustista ja kertoo tarinaansa jälkipolville vielä tänäkin päivänä.

Kiersin hänen kanssaan museon näyttelyssä. Yksi näyttelyn sali on jäljennös puolanjuutalaisesta kadusta aikana, jolloin yhteisen historiamme kauheimmat asiat olivat vasta tapahtumaisillaan. Marian Turski kuvaili minulle sitä, millaista arkielämä noina aikoina oli ollut. Hän kertoi minulle myös siitä, mitä sen jälkeen tapahtui.

Turski toimii museon johtokunnan puheenjohtajana. Hän käytti Suomen 100-vuotistilaisuudessa energisen, terävän ja kuulijakuntaa ihastuttaneen puheenvuoron. Hän kertoi Puolassa aiemmin täysin tuntemattoman suomalaisen arkkitehdin suunnittelemasta museosta, jota hän ei ollut aluksi lainkaan halunnut hyväksyä kilpailun voittajaksi. Mutta lopulta hän pehmeni ajatukselle. Tätä pehmentymistään hän ei ole katunut.

Itse mietin häntä katsoessani ja kuunnellessani: kuinka on mahdollista, että ihmiskunnan pimeimmän puolen omakohtaisesti kokenut ihminen on pystynyt säilyttämään elämänilonsa ja tarmonsa - ja vieläpä niin, että se vielä 90 vuoden iässä on erittäin tarttuvaa laatua?

Tämä kokemus Varsovassa kosketti minua syvästi. Se pysäytti minut samalla tavalla kuin vierailuni Jerusalemissa viime syksynä. Osallistuin silloin Israelin entisen presidentin Shimon Peresin muistotilaisuuteen. Peresin, joka oli syntynyt Puolassa, käynyt elämässään läpi paljon ja joka myöhempinä vuosinaan omistautui rauhan rakentamiselle Lähi-idässä. Hänet palkittiin ponnisteluistaan Nobelin rauhanpalkinnolla vuonna 1994 yhdessä Jasser Arafatin ja Jitzhak Rabinin kanssa. Tämän työn muistamisen, kunnioittamisen ja siltojen rakentamisen henki kantoi myös läpi hänen muistojuhlansa.

Sekä Varsovan että Jerusalemin jälkeen mietin paljon sovintoa ja anteeksiantoa. Miten siihen voi pystyä, ja pitääkö siihen pystyä. Miten tapahtuneen kanssa voi tehdä rauhan. Miten itsensä kanssa voi tehdä rauhan.

Ladies and Gentlemen,

We have gathered here to honour International Holocaust Remembrance Day, which is observed annually on 27 January to mark the anniversary of the liberation of Auschwitz-Birkenau. Here in Finland, we also honour the memory of other victims of persecution on this day.

The importance of marking this day only increases as the years pass since the Second World War. We all know what happened at that time in history - the wars, the suffering, the crimes against humanity. And yet, as that chapter recedes further into the past, some people forget, or don't know, or don't care. Worst of all, some people deny what happened.

We live in dangerous times. Too many people in our societies today confuse opinions for facts. We stand before a fundamental challenge, that of defending the cornerstones of our democratic system.

Arvoisat kuulijat,

Kunnioitamme vuotuista vainojen uhrien muistopäivää huomenna perjantaina, 27. päivänä tammikuuta. Muistamme silloin holokaustin uhreja. Muistamme samalla myös muiden kansanvainojen uhreja.

Ärade åhörare,

Imorgon fredagen den 27 januari hedrar vi minnesdagen för förintelsens offer. Då ska vi minnas Holocaustens offer. Samtidigt ska vi också minnas offren för andra förföljelser.

Hyvät kuulijat,

Elämme tällä hetkellä yhteiskunnallisessa keskustelussamme vaarallisia aikoja. Mielipiteet sekoittuvat faktoihin. Joitakin faktat eivät enää edes kiinnosta. Ihmisillä on liian kiire, jotta voitaisiin pysähtyä ajattelemaan, mistä oikeastaan on kyse.

On pelottavaa, että tämä kohdistuu osin myös historiaan. Ja on pelottavaa, että tämä kohdistuu useimmiten toiseuteen - vähemmistöihin sekä ylipäätään kaikkeen, mikä on erilaista kuin oma itse.

Kulkeeko historia kehää vai onko se lineaarista matkaa eteenpäin? Opimmeko historiasta mitään? Suoria vertauskohtia mihinkään menneeseen emme voi tästä päivästä vetää, mutta hälytyskellojen täytyy soida, kun yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistutaan huutelemalla tai suoranaisilla valheilla. Tällaisessa tilanteessa ollaan kaltevalla pinnalla.

Meidän jokaisen vastuulla on pitää huolta siitä, ettei keskusteluilmapiirimme polarisaatio muodostu pysyväksi asiain tilaksi. Huuteluun ei pidä vastata huutelemalla. Provosointiin ei pidä vastata provosoitumalla. Se toinen ja erilainen pitää uskaltaa kohdata - kohdata ja nähdä ihminen hänessä. 

Demokraattiseen järjestelmäämme kohdistuu monenlaisia paineita, sisäisiä ja ulkoisia. Sadan vuoden itsenäisyytemme ja vielä pidemmän parlamentaarisen historiamme aikana olemme oppineet luottamaan järjestelmäämme ja sen toimivuuteen. Työtä sen puolesta tulee kuitenkin tehdä väsymättömästi joka ikinen päivä. Meidän tulee uskaltaa puolustaa vähemmistöjämme ja demokratiamme peruskiviä, kun ne ovat uhattuina. Demokraattisen järjestelmämme puolustaminen on perustavanlaatuista maanpuolustusta sekin.

Tätä työtä on tehtävä, jotta historian virheet eivät toistu. Jotta me emme unohda.

Pohdin edellä sovintoa ja anteeksiantoa. Ne ovat hyvin inhimillinen ja siksi niin hyvin vaikea laji. Haluan kuitenkin uskoa, että niihin voi ja pitää pystyä. Ne eivät nimittäin merkitse unohtamista. Sen sijaan ne mahdollistavat elämän jatkumisen.

Hyvät naiset ja herrat,

Lämmin kiitos kutsusta tärkeään muistojuhlaanne.