Ulkoministeri Soinin puhe Suomalaisen klubin ulkopoliittisessa illassa

Ulkoministeri Timo Soinin puhe "Suomi, EU ja Venäjä murrosten Euroopassa" Suomalaisen klubin ulkopoliittisessa illassa keskiviikkona 20.1.2016.

Kylmä sota loppui 25 vuotta sitten. Muutos oli historiallinen. Euroopan syvä ideologinen kahtiajako päättyi ja maanosan uskottiin siirtyneen pysyvän rauhan tilaan. Tätä uskoa eivät horjuttaneet edes 90-luvun sotatoimet Balkanilla. Mutta Ukrainan kriisi palautti meidät niin sanotusti "maan pinnalle".

"Tulevaisuus ei ole entisensä", voisi sanoa mukaillen amerikkalaista "baseball-filosofia" Yogi Berraa. Monet oletuksemme – tai ehkäpä paremminkin toiveemme ¬ - ovat osoittautuneet vääriksi. Totuus on, että Euroopassa soditaan. Ja yhteisesti hyväksytyt periaatteet ja kansainvälisen järjestyksen perusteet ovat ankaran paineen alla. On puhuttu "uudesta normaalista". Vai onko niin, että entinen normaali on vain palaamassa neljännesvuosisadan poissaolon jälkeen. On kysyttävä: olemmeko olleet liian optimistisia tai suorastaan naiiveja?

Suomi on osa tätä myllerrystä. Katsomme tilanteen muuttumista Euroopan unionin jäsenenä, osana läntistä yhteisöä. Suhteet Venäjään ovat kiristyneet. EU ei ole kyennyt kääntämään kehityksen suuntaa eikä Venäjällä näytä tällä hetkellä olevan kiirettä suunnan muutokseen. Joudumme vakavasti pohtimaan, miten EU:n ja Venäjän suhteet on nyt järjestettävä.

Muutosten keskellä yksi vakio on maantiede. Venäjä on Suomelle keskeinen naapuri. Meillä on rajaa Venäjän kanssa enemmän kuin muulla EU:lla yhteensä. Suomen johdonmukainen linja on ollut rakentaa yhteistyötä Venäjän kanssa. Se on hyödyttänyt molempia osapuolia.

Venäjä on kuitenkin muutakin kuin Suomen rajanaapuri. Se on merkittävä kansainvälinen toimija, joka haluaa tunnustusta suurvaltana. Tämän takia Venäjä ei epäröi käyttää aktiivisesti kaikkia suurvallan työkaluja politiikkansa välineinä. Siksi sen toiminta on erityisen huomion kohteena.

Venäjä on jatkossakin yksi Suomen tärkeistä talouspartnereista. Venäjä on kuitenkin suureksi taloudeksi poikkeuksellisen riippuvainen muutaman tuotteen – öljy ja kaasu – viennistä. Näiden tuotteiden hintavaihtelut ovat olleet suuria, joten ei ole ihme, että myös Suomen vienti Venäjälle on kuluneen parinkymmenen vuoden aikana romahtanut kolmasti (1998-99, 2008-09, 2014-16).

Venäjä ei ole hyödyntänyt poikkeuksellisen korkeiden öljynhintojen aikaa taloutensa monipuolistamiseen. Öljyn hinnan jatkaessa hurjaa alamäkeä Venäjän talouden näkymät ovat huolestuttavia. Venäjän työikäinen väestö vähenee, mikä tulee näkymään - yhdessä energia- ja raaka-ainemarkkinoiden haasteiden kanssa - viime vuosikymmentä hitaampana kasvuna.

Suomen ja Venäjän taloudellinen kanssakäyminen on paljon muutakin kuin kauppaa. Useat suomalaisyritykset sähköntuotannosta vähittäiskauppaan ovat investoineet Venäjälle. Kymmenet tuhannet venäläiset työskentelevät näissä yrityksissä.

Viime vuosikymmenellä kalliin öljyn ja ruplan avittama turismi on merkittävästi vähentynyt. Suomen läheisyys ei ole kuitenkaan hävinnyt minnekään, mutta turismi tai vienti on tuskin lähiaikoina kääntymässä nousuun. Yrityksiltä vaaditaan pitkän aikavälin visiota ja poikkeuksellista uskoa Venäjän markkinoiden mahdollisuuksiin.

Venäjä on suurista talouksista yksi avoimimpia, jos mitataan viennin suhdetta kansantuotteeseen. Syynä on edellä mainittu öljyn ja kaasun tuotanto ja vienti sekä vastaavasti mittava teollisuustuotteiden tuonti. Integroituminen maailmantalouden rakenteisiin ei ole sujunut niin nopeasti kuin 90-luvulla vielä toivottiin. WTO -jäsenyys toteutui vasta vuonna 2012 eikä se ole tuottanut toivottuja tuloksia Venäjän talouden uudistamisessa.

Venäjän ulkomaankaupan ylivoimaisesti tärkein kumppani on EU, jonka osuus on liki 50 % viime aikojen suhdekriisistä huolimatta. Esimerkiksi Euraasian talousunionin osuus on Venäjän ulkomaankaupassa 10 %:n luokkaa.

Venäjä on koettanut vähentää riippuvuuttaan EU:sta lisäämällä kauppaansa Aasian maiden, erityisesti Kiinan kanssa. Suunnanmuutos on kuitenkin hidas. Parhaimmillaankin Venäjän energianviennistä näille alueille suuntautuu ensi vuosikymmenen alussa ehkä neljännes. Euroopan taloudellinen merkitys Venäjän ulkomaankaupassa siis säilyy. Taloudelliset intressit ovat yhteiset jatkossakin, ja palaan näiden intressien hyödyntämiseen myöhemmin puheessani.

Investoijien – niin venäläisten kuin ulkomaistenkin – ja kauppaa käyvien yritysten ongelmana on Venäjän vaikeasti ennustettava ja usein mielivaltaisesti toimiva liiketoimintaympäristö. Ruplan romahdus ja rahoitusongelmat ovat vähentäneet Venäjän ulkomaankauppaa merkittävästi. Suomen vienti Venäjälle supistui viime vuonna yli kolmanneksella. Teemme jatkuvaa työtä näiden ongelmien kanssa niin talouskomission rakenteissa kuin Team Finland yhteistyössäkin. En silti usko, että vienti voisi kääntyä nousuun valtiollisin toimin. Kauppaa käydään, kun se kannattaa.

Kremlistä katsottuna Suomi on rajanaapuri, mutta ei keskeinen kansainvälinen toimija. Venäjällä on muitakin asioita mielessään kuin luoteinen naapurinsa. Suomi on itsensä kokoinen osa Venäjän kansainvälisiä suhteita, ei enempää eikä vähempää. Tämä on syytä muistaa. Se on myös rauhoittavaa mutusteltavaa.

Suomi ei ole missään erityisasemassa, vaikka meillä onkin toimivat yhteydet Venäjän suuntaan, kaikilla tasoilla. Meillä on myös ongelmia, kuten mediassakin esillä olleet yritykset puuttua venäläisten luovutuksiin, vuosia jatkunut propaganda venäläisten lasten kohtelusta Suomessa ja nyt tuoreimpana - ja ehkä vakavimpana - rajavalvontayhteistyön takkuaminen Pohjois-Suomessa. Rajavalvonnan suhteen on selvää, että emme halua itärajallemme uutta hallitsematonta maahanmuuttoväylää Schengen-alueelle. Viestimme tästä tulee olla selkeä myös Venäjälle. Asia on esillä jo ensi viikolla muun muassa sisäministeritasolla ja pääministerin vierailun yhteydessä.

Turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta Suomen suhde Venäjään ei ole kuitenkaan koskaan ollut vain kahdenvälinen suhde, vaan sillä on tiivis yhteys kulloiseenkin kansainvälisen tilanteeseen. Kahdenvälistä suhdettamme onkin katsottava hieman kauempaa, jotta suhteen todellinen olomuoto paljastuu.

Suomen kannalta on huolestuttavaa, että Ukrainan konfliktin seurauksena jännitteet ovat siirtyneet Itämeren suuntaan. Tämä on huoli, jonka jaamme muiden Itämeren alueen maiden kesken.

Venäjä on jo pidempään lisännyt sotilaallista aktiivisuuttaan Itämeren alueella. Krimin laittoman valtauksen ja Ukrainan konfliktin jälkeen jännitteet Venäjän ja Naton välillä ovat lisääntyneet. Jännittyneessä tilanteessa on Itämeren alueen vakauden kannalta tärkeää, että Nato osoittaa selvästi sitoutuvansa kaikkien jäsenmaidensa puolustukseen. Tämä on myös Suomen etujen mukaista. Samalla on ollut tärkeätä, että Naton vastaus Venäjän voimapolitiikkaan on ollut kohtuullisesti mitoitettu ja lähtökohdiltaan puolustuksellinen. Tarkoitus on ollut osoittaa päättäväisyyttä, ei provosoida tai eskaloida tilannetta.

Jännitteiden lisääntyminen Itämeren alueella vaikuttaa Suomeen ja Suomen turvallisuusympäristöön. Nukun kuitenkin edelleen yöni rauhassa.

Meidän on kuitenkin arvioitava Euroopan tilanteen muutosta rehellisesti ja tehtävä sen mukaiset johtopäätökset oman kansallisen turvallisuuden ja kansainvälisen yhteistyön suhteen. Tätä pohdiskelua käydään meneillään olevan selontekoprosessin valmistelussa. Tilanne vaatii nyt tarkkaa silmää ja toisaalta kylmäpäisyyttä. Kaikille tahoille on tehtävä selväksi, että Suomi päättää itsenäisesti turvallisuuspoliittisista ratkaisuistaan. Kun pyryttää ja tie on liukas, on hepan askeleen oltava harkittu ja vakaa, ettei kavio pääse lipsahtamaan. Ohjastajana pidän katseen tiukasti Suomen turvallisuuden vahvistamisessa.

Venäläistä keskustelua on sävyttänyt kansallismielisten "slavofiilien" ja läntisiä arvoja puolustaneiden ”zapadnikkien” välinen ero. Venäjällä käydään keskustelua siitä, mikä Venäjän todellinen identiteetti on. Nyt puhutaan paljon euraasialaisuudesta. Sanotaan, ettei Venäjä ole Eurooppaa eikä Aasiaa. Venäjä on Venäjä, omillaan pärjäävä maa, jolla on omat arvonsa ja oma identiteettinsä. Toisaalta monet venäläiset vakuuttavat, että Venäjä on kaikessa olennaisessa eurooppalainen maa, sellaiseksi pyrkinyt ja eurooppalaisuuden suuntaan vääjäämättä kehittyvä. Myös ortodoksinen identiteetti ja sitä myötä kirkon asema on vahva.

EU-Eurooppa on tottunut pitämään omaa monimuotoisuuttaan vahvuutena. Nykyistä autoritaarista Venäjää pidetään liian helposti "yhden miehen valtiona". Meidän tulisi nähdä myös Venäjän monet kasvot ja ymmärtää, miten vaikeasti se taipuu yksioikoisiin selityksiin. Venäjän sisäistä keskustelua on syytä seurata tarkemmin. Venäjän ymmärtäminen lähtee sen historian ja identiteetin ymmärtämisestä.

Kun arvioimme EU:n ja Venäjän suhteiden nykyistä kehnoa tilaa, joudumme väistämättä toteamaan, miten huonosti ymmärrämme toisiamme ja miten väärin usein tulkitsemme toistemme aikeita. Meidän olisi kyettävä näkemään toistemme edut sillä tavoin kuin toinen ne itse ymmärtää. Sitä kautta voidaan myös päästä käsiksi olennaiseen kysymykseen siitä, mistä ollaan oikeasti eri mieltä ja mistä taas voisi löytyä pohjaa sopimiselle. Oma huomioni on, että Venäjän yhteistyökyky kasvaa, mikäli se kokee olevansa tasavertainen peluri. Suhteiden kehittämisen kannalta pätee tässäkin se karu totuus, että "tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku". Se voi myös olla uuden tien alku.

EU:n ja Venäjän suhdekehitys on johtanut historiallisen heikkoon keskinäiseen luottamukseen, joka romahti viimeistään Krimin miehitykseen. Krimin haltuunotto oli kansainvälisen oikeuden ja ETYJ:n periaatteiden vastainen teko. Niin kauan kuin tämä laiton tila jatkuu, suoraviivainen yhteistyön entisiin muotoihin palaaminen ei ole mahdollista.

Venäjän käytös on ollut arvaamatonta ja äkkinäistä. Näin oli Krimin ja Itä-Ukrainan kohdalla. Näin on tapahtunut myös Syyriassa. Venäjän johdon puheet vahvojen valtioiden erivapauksista ja etupiireistä luonnollisesti lisäävät epäluuloja. Monet kysyvät, haikaileeko Venäjä Neuvostoliiton valtapiiriä tai rakentaako se uutta imperiumia. Jos Venäjä haluaa lisätä luottamusta, sen on kyettävä vakuuttamaan - myös teoillaan - että se haluaa lujittaa Euroopan rauhanomaista järjestystä yhteisesti sovittujen periaatteiden pohjalta.

Euroopan turvallisuus-arkkitehtuuri perustuu YK:n peruskirjalle, Helsingin päätösasiakirjalle ja Pariisin peruskirjalle. Periaatteita, joista on pidettävä kiinni, ovat mm. valtioiden suvereniteetti, rajojen loukkaamattomuus ja valtioiden alueellinen koskemattomuus, voimankäytön ja sillä uhkaamisen kielto. Vuonna 1975 Helsingissä sovittujen periaatteiden ytimessä on jokaisen Euroopan maan oikeus päättää itse, mihin järjestöihin tai liittokuntiin ne kuuluvat.

Kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Euroopassa tapahtui suuria muutoksia. Edellä mainittujen periaatteiden johdosta uusia maita syntyi, rajoja muutettiin. Kynällä - ei laittomilla liittämisillä. Nyt keskeinen kysymys on, miten näiden periaatteiden pitävyydestä saavutetaan uudelleen luottamus, jotta Eurooppa voi astua askeleen eteenpäin.

Venäjä on korostanut, että Naton ja EU:n laajeneminen uhkaavat sitä, ja että sen oli pakko ryhtyä vastatoimiin. Ukrainan kriisi on Venäjän mielestä siten lännen syytä. Rehellisesti sanoen, virheitäkin varmaan tehtiin - ainakin tyyliseikoissa, mutta Venäjän syytökselle ei ole asiallista pohjaa.

EU:n itäinen kumppanuus ei todellakaan ole Venäjää vastaan suunnattu salajuoni. On kuitenkin tunnustettava, että EU ei ole kyennyt viestittämään kumppanuus-aikeitaan riittävän selvästi Venäjälle. EU:n itäisen kumppanuuden ja EU:n laajenemisen välille ei tule vetää yhtäläisyysmerkkejä, tätä vastaan olen minäkin. Mutta selvää on, että kummankaan prosessin osalta Venäjällä ei voi olla veto-oikeutta.

Kun Ukrainan kriisi puhkesi, kansainvälisen ja eurooppalaisen yhteisön oli reagoitava, olihan yhteisesti sovittuja periaatteita ja sääntöjä rikottu. Reagoimatta jättäminen olisi ollut viesti siitä, että kansainvälisten pelisääntöjen rikkominen kannattaa.

Unionin työkalut ovat rauhanomaisia, eli turvauduttiin pakotteisiin. Pakotteet eivät ole itseisarvo, vaan politiikan väline. Niillä pyritään vaikuttamaan Venäjän päätöksiin ja toimintaan. Kun Ukrainan kriisissä tapahtuu myönteistä kehitystä, pakotteita arvioidaan uudestaan. Odotamme Venäjän myötävaikutusta siihen, että Minskin sopimukset pannaan kokonaisuudessaan toimeen. Toiveikkuutta ovat herättäneet syyskuun alusta pitänyt tulitauko ja Normandia-neuvottelujen jatkuminen. Tilanne on kuitenkin vaikea ja määrä-aikoja on pidennetty.

Pakotteet tietysti hankaloittavat talousyhteistyötä EU:n jäsenmaiden ja Venäjän välillä. Pitää kuitenkin muistaa, että erityisen konkreettinen osa kielteistä vaikutusta ovat Venäjän vastapakotteet, EU-maista kotoisin olevien elintarvikkeiden tuontikielto. Niistä kärsivät tuottajat Pohjanmaalta Savoon sekä venäläiset kuluttajatkin.

Venäjän talousongelmien tärkein syy ei kuitenkaan ole pakotteet, vaan Venäjän talouden pitkäaikaiset rakenteelliset ongelmat. Energiasta ja raaka-aineista riippuvainen talous kipristelee syvän laman kourissa, eikä aiemmin julistettua talouden rakenteiden ja sen materiaalisen perustan monipuolistamista, diversifiointia, ole viety eteenpäin.

Öljyn maailmanmarkkinahinnan romahdus on ollut Venäjän taloudelle ankara isku. Sen seurauksena ruplan ulkoinen arvo on laskenut jyrkästi. Julkinen talous on hankaluuksissa, inflaatio kiihtyy, kansalaisten reaaliansiot heikkenevät. Venäjän tilastolaitos arvioi viime kesänä, että virallisen köyhyysrajan (140 euroa) alapuolella elävien venäläisten määrä on noussut 23 miljoonaan, yli 15 prosenttiin maan koko väestöstä.

Ei ole liioiteltua väittää, että EU:n ja Venäjän suhteet ovat heikommassa hapessa kuin kertaakaan Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Tässä tilanteessa on tärkeää katsoa eteenpäin. On pyrittävä rakentamaan luottamusta ja etsittävä yhteisiä intressejä sieltä mistä niitä löytyy - eli käytännön yhteistyön ja yhteisten taloudellisten ja turvallisuusintressien kautta. On selvää, että käytännössä yhteistyöhön vaaditaan myös poliittisen ilmapiirin muutosta.

Otan esille muutamia alueita, joista olisi ehkä ainesta Venäjän ja sen läntisten partnereiden väliseen yhteistyöhön.

Yksi näistä ilmeisistä yhteisen edun alueista on joukkotuhoaseiden valvontaan ja niiden leviämisen ehkäisemiseen liittyvä yhteistyö. Työsarkaa on riittävästi ja yhteistyö on välttämätöntä. Tässä merkittävä edistysaskel oli Iranin ydinohjelmaa koskeva sopimus.
Viime viikonvaihteessa IAEA:n pääjohtaja vahvisti, että Iran on toiminut sopimuksen mukaisesti, minkä seurauksena länsimaat ovat alkaneet purkaa Iranin-vastaisia pakotteita. Iranin rakentavaa panosta tarvitaan kipeästi Lähi-idän vaikean tilanteen laukaisemisessa. Myös Pohjois-Korean kasvavan uhittelun hillitsemisessä tarvitaan Venäjän rakentavaa panosta.

Terrorismin vastaisesta toiminnasta on oltu pitkälle yksimielisiä YK:n puitteissa. Käytännössä yhteistyö on kuitenkin vaikeaa. Syyrian tilanne osoittaa haasteen mittasuhteet. Lännen ja Venäjän välillä on suuria näkemyseroja jo siitä, mistä Syyriassa oikeastaan on kyse ja miten nykyisiin ongelmiin on tultu. Venäjän asevoimien toiminta Syyrian alueella herättää aiheellisesti paljon kysymyksiä ja perusteltua huolta siitä, mihin toiminnalla pyritään.

Näkemyserot myös Pohjois-Afrikan kehityksestä ja arabikeväästä ovat tyystin erilaiset. Läntisen käsityksen mukaan arabimaailman mullistukset ovat olleet sisäsyntyisiä ja johtuneet autoritaaristen regiimien epäonnistumisesta. Venäjä taas on pitänyt lännen toimintaa puuttumisena arabimaiden sisäisiin asioihin ja – huolimatta sen omasta toiminnasta Ukrainassa – kansainvälisen oikeuden loukkauksena.

Poliittisesti energiayhteistyön lisääminen Venäjän kanssa ei ole EU:ssa ongelmaton. Tosiasia kuitenkin on, että Venäjä on erittäin tärkeä energian toimittaja EU-maihin. Näin on jatkossakin. Venäjä on arvostellut EU:n kolmatta energiapakettia Venäjää syrjivänä. Kyse on kuitenkin yhteisten pelisääntöjen luomisesta EU:n energiamarkkinoilla kaikille toimittajille, myös venäläisille yrityksille. Toimivat markkinamekanismit koituisivat sekä eurooppalaisten, että venäläisten kuluttajien hyväksi. Yhteistyöllä uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden kehittämisessä ja käytäntöön soveltamisessa voitaisiin nopeuttaa alan kehitystä ja molempien kilpailukykyä.

Suomen näkökulmasta on tärkeää, että olemme osa toimivia EU:n energiamarkkinoita. Tämä edellyttää, että energiaverkkomme yhdistetään entistä paremmin pohjoismais-balttilaisiin energiaverkkoihin ja niiden kautta läntiseen Eurooppaan. Suomen energiayhteistyön Venäjän kanssa tulee nivoutua osaksi EU:n energiaunionin kehittämistä.

Suomella on kokemusta ydinenergiayhteistyöstä venäläisten kanssa. Esimerkiksi Fortum on jo vuosia tehnyt uraauurtavaa työtä Venäjän sähkö- ja lämpömarkkinoilla. Hanhikiven voimalan rakentaminen Fennovoiman ja Rosatomin yhteistyönä on jatkumoa tälle. Suomella olisi paljon annettavaa ja saatavaa, jos energiayhteistyö saataisiin toimimaan.

Energia-alan suuriin haasteisiin liittyvät läheisesti ilmasto- ja ympäristökysymykset. Niin ikään alue, jolla EU:n ja Venäjän yhteiset edut ovat ilmeiset. Avoin dialogi on tässäkin edistymisen perusedellytys. Ilmastonmuutoksen arvaamattomat vaikutukset ovat jo näkyvillä Venäjän arktisilla alueilla ja tämä kehitys kiihtyy. Venäjän ilmoitus rajoittaa omia päästöjään kansainvälisten tavoitteiden mukaisesti on ensiaskel. Pariisin ilmastokokouksen (”COP21”) onnistuminen joulukuun alussa loi pohjaa rakentavan ja avoimemman keskustelun käymiseen niin Venäjän kuin muidenkin kansainvälisten partnereiden kanssa.

Ilmastoon ja ympäristöön liittyy läheisesti viides potentiaalisen yhteistyön alue, teknologia. Se jää nykytilanteessa liian helposti pakotteiden varjoon. Kyse ei ole yksisuuntaisesta liikenteestä, vaikka läntisessä keskustelussa usein niin ajatellaankin. Venäjällä on jo neuvostoajoista lähtien ollut annettavaa mm. avaruus- ja ydinteknologian sekä lääketieteen alalla.

Arktiset kysymykset ovat tärkeitä myös Venäjälle ja niiden painoarvon soisi ymmärrettävän paremmin myös EU:ssa. Suomi on ollut aktiivinen alueellisessa yhteistyössä, johon Venäjä on osallistunut aktiivisesti myös Ukrainan kriisin jälkeen. Viime vuoden lopussa Oulussa luovutin Barentsin euro-arktisen neuvoston puheenjohtajuuden venäläiselle kollegalleni Sergei Lavroville. Vuoden 2017 keväällä käynnistyy Suomen kaksivuotinen puheenjohtajuus Arktisessa neuvostossa.

Suomen aloitteesta EU on luonut pohjoisen ulottuvuuden politiikan, johon Venäjä on saatu tasavertaisena kumppanina mukaan. Sen kyljessä toimivat EU:n rajayhteistyöohjelmat, joiden kautta on rahoitettu merkittäviä hankkeita lähialueillamme.

Lopuksi nostaisin esiin ehkä kaikkein tärkeimmän yhteistyön alueen. Ihmisten väliset yhteydet EU-maiden ja Venäjän välillä. Tässä on kyse kulttuurien kohtaamisesta, elävästä yhteydestä kansalaisyhteiskuntien välillä, tutkija- ja opiskelijavaihdosta. Inhimillisiä yhteyksiä on kaikki syy vaalia, vaikka liikkuvuus onkin lähinnä taloudellisista syistä viime aikoina vähentynyt.

Olenkin erittäin huolissani siitä, että lainsäädännön ja viranomaistoiminnan seurauksena venäläisen kansalaisyhteiskunnan elintila on kaventunut merkittävästi. Monien suomalaisten järjestöjen yhteistyökumppanit on joko julistettu ”ulkomaisiksi agenteiksi” tai ne ovat joutuneet itse rajoittamaan ulkomaisia yhteyksiään viranomaisten toimien pelossa. Monet suomalaiset järjestöt tekevät ansiokasta työtä mm. Venäjällä elävien suomalais-ugrilaisten kansojen parissa. Yhteistyön kehittäminen edellyttää, että esteitä ihmisten välisten yhteyksien tieltä poistetaan, eikä rakenneta lisää.

Nämä kaikki mainitsemani alueet ovat potentiaalisia yhteistyön lisäämiseksi, muitakin alueita varmaan on. Kuten kaikissa vaikeissa tilanteissa on tapana todeta, että nyt tarvitaan "poliittista tahtoa". Klisee on tälläkin kertaa totta. Sitä tarvitaan – molempien osapuolten on arvioitava, mitä tapahtuu, jos tilanne jatkuu nykyisellään. Globaalitaloudessa niin Eurooppa kuin Venäjä ovat kutistuvia toimijoita suhteessa Kiinaan. Ja globaaliturvallisuudessa kansallisvaltioilla on lopulta enemmän samansuuntaisia kuin ristiriitaisia intressejä.

Maantiede on kansainvälisen politiikan muuttumaton perustekijä. Naapuruus Venäjän kanssa on Suomelle luonnollinen ja tärkeä asia. Teimme perustavan valinnan Euroopan unioniin liittyessämme – kyse on taloudesta, turvallisuudesta ja identiteetistä. Olemme osa länttä.

Olisi absurdia asettaa Venäjä-suhteemme ja EU-jäsenyytemme vastakkain. Yhtä nurinkurista olisi toimia "välittäjänä" EU:n ja Venäjän välillä ikään kuin olisimme EU:n ulkopuolella. EU ei ole liittovaltio eikä sellaiseksi tule pyrkiä. Unionin jäsenet ovat sitoutuneet yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Silti jokaisella jäsenmaalla on oma ulkopolitiikkansa ja omat kahdenväliset suhteensa muihin maihin. Ristiriitaa ei ole.

Venäjä on Suomelle tärkeä naapuri, jonka kehitystä seuraamme tarkasti ja myötäeläen. Siksi kannamme huolta sen sisäisestä kehityksestä. Demokratia, oikeusvaltio ja kansalaisyhteiskunta eivät voi Venäjällä hyvin. Hyvinvoiva ja elinvoimainen Venäjä on niin Suomen kuin koko EU:nkin etu. Venäjä haluaa olla tasavertainen ja arvostettu kumppani eurooppalaisessa yhteistyössä, mutta tämä on kahden kauppa.

Tarvitsemme Venäjä-suhteisiin pitkän aikavälin visiota, joka auttaa meitä suunnistamaan huonojen aikojen ryteikössä. Suomen visiona on - toimivien kahdenvälisten suhteiden vaalimisen rinnalla - tukea Venäjän lähestymistä globaaleihin ja eurooppalaisiin rakenteisiin. Tämä on ollut Venäjänkin suuntana viimeiset pari vuosikymmentä, ei se muutoin olisi halunnut Euroopan neuvostoon, WTO:hon tai tiivistänyt suhteitaan EU:n ja sen jäsenmaiden kanssa. Venäjän eristäytyminen ei ole Euroopan eikä Venäjän etu. Toivon, että Venäjä palaa yhteistyön ja kansainvälisten sääntöjen linjalle.