Ulkoministeri Valtosen tervehdyssanat Asianajajapäivillä

Ulkoministeri Elina Valtosen tervehdyssanat Asianajajapäivillä 23. tammikuuta 2026 Finlandia-talossa. Muutokset puhuttaessa mahdollisia.

Hyvät kuulijat,

Aikakauttamme määrittävät suurvaltakamppailun kiihtyminen, demokratian maailmanlaajuinen taantuminen, aseellisten konfliktien ja jännitteiden kasvu, ilmastonmuutoksen ja luontokadon kaltaiset eksistentiaaliset kriisit sekä tekoälyn nopea kehitys.

Käsillä on murroskausi. Kansainvälisessä politiikassa puhutaan siirtymästä kohti transaktionaalista maailmaa, jossa arvot väistyvät ja monenkeskiset säännöt murenevat. Tähän liittyen katsotaan, että valtioiden väliset sopimukset eivät enää perustu jaettuihin periaatteisiin, vaan hyötyjen vaihtoon. Monenkeskisyys väistyy, kun kahdenväliset diilit ja voimapolitiikka hallitsevat. Maailma neuvotaan näkemään sellaisena kuin se on, ei sellaisena, kuin sen toivotaan olevan.

Entä kansainvälinen oikeus, josta Suomi ja muut pienet ja keskisuuret valtiot ovat suuresti hyötyneet ja johon ne ovat turvautuneet? Onko sääntöihin perustuvalla järjestelmällä vielä toivoa, kun monet ovat jo julistaneet sen kuolleeksi tai vähintäänkin idealistiseksi höpinäksi?

Muistelen, että Venäjän aloitettua täysimittaisen hyökkäyssotansa Ukrainassa helmikuussa 2022 kuultiin paljon puhetta siitä, että kansainvälinen järjestelmä olisi romahtanut, olihan suurempi valtio hyökännyt pienemmän naapurinsa kimppuun eikä YK:n kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä toiminut. Sääntöihin perustuva järjestelmä ei kuitenkaan romahtanut silloin eikä romahda nytkään. Pidän edelleen selvänä, että vaikka valtiot loukkaavat kansainvälisiä velvoitteitaan vakavalla tavalla, ei sääntöihin perustuva järjestelmä ole katoamassa minnekään.

Ensinnäkin säännön loukkaaminen ei aseta kyseenalaiseksi säännön olemassaoloa, yhtä vähän kuin se, että murhia tehdään, asettaisi rikoslain voimassaolon kyseenalaiseksi.

Olennaista kansainvälisessä kontekstissa on se, miten muut valtiot reagoivat. Esimerkiksi YK:n yleiskokous on ylivoimaisilla enemmistöillä tuominnut Venäjän hyökkäyssodan Ukrainassa ja vaatinut Venäjää vetäytymään. Lisäksi on huomattava, kuten Kansainvälinen tuomioistuinkin on todennut, että velvoitteiden loukkaukset eivät uhkaa säännön olemassaoloa, jos loukkaajavaltio perustelee toimensa tunnustetuilla säännön poikkeuksilla. Vaikka tarjottu perustelu olisi kestämätön, se osoittaa, ettei valtio pyri hylkäämään sääntöä tai luomaan uutta – kiista koskee siis faktoja, ei oikeuden tilaa. Jos tarkastelemme esimerkiksi Venäjän esittämiä perusteluja aseelliselle toiminnalleen Ukrainassa, ne nojaavat pääosin väitettyyn itsepuolustusoikeuteen. Itsepuolustus oli termi, jota Putin käytti hyökkäyksen aattona. Vielä merkittävämpää on, että Venäjä noudatti YK:n peruskirjan 51 artiklan raportointivelvoitetta lähettämällä turvallisuusneuvostolle kirjeen, jossa se selitti voimankäyttöään Ukrainaa vastaan. Voimme siis päätellä, ettei Venäjäkään ole kyseenalaistanut peruskirjan voimakäyttökiellon sisältöä, vaikka mikään näistä toimista ei vähäisimmässäkään määrin oikeuta tai puolusta Venäjän kansainvälisen oikeuden vastaisia toimia Ukrainassa.

Hyvät kuulijat,

Sääntöpohjainen kansainvälinen järjestelmä säilyy, koska sen tarjoama ennustettavuus ja vakaus hyödyttää myös vahvoja valtioita. Vaikka valtiot rikkovat velvoitteitaan ajoittain, ne eivät halua romuttaa järjestelmää, joka legitimoi niiden toimintaa, helpottaa taloudellista vuorovaikutusta ja tarjoaa institutionaalisia väyliä vaikutusvallan käyttämiseen. Järjestys pysyy siis koossa paradoksaalisesti siksi, että jopa sen haastajat tarvitsevat sitä enemmän kuin haluavat siitä irtautua. Jos jokin kansainvälistä oikeutta koskeva anekdootti on kestänyt aikaa, se on professori Louis Henkinin lause 1970-luvulta; "lähes kaikki kansakunnat noudattavat lähes kaikkia kansainvälisen oikeuden periaatteita ja lähes kaikkia velvoitteitaan lähes koko ajan".

Kansainvälinen oikeus rakentuu kaksijakoisuudelle. Yhtäältä kansainvälisellä oikeudella on suvereniteettia korostava puoli, jonka juuret ulottuvat 1600‑luvun Westfalenin rauhaan. Siellä syntyi moderni valtiojärjestelmä ja periaate, jonka mukaan valtiot ovat itsenäisiä toimijoita, joilla on oikeus päättää omista asioistaan ilman ulkopuolista puuttumista. Mutta kansainvälisessä oikeudessa on myös toinen puoli — humanitaarinen, universaaleihin arvoihin nojaava puoli, jonka kehitys ajoittuu erityisesti toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Sodan kauhut synnyttivät ihmisoikeuksien julistuksen, uudistetut Geneven sopimukset ja ajatuksen siitä, että yksilöillä on oikeuksia, joita valtio ei voi loukata ilman seurauksia. Tämä humanitaarinen käänne teki kansainvälisestä oikeudesta enemmän kuin valtioiden välisen sopimusjärjestelmän: se antoi sille moraalisen suunnan ja tehtävän suojella ihmisarvoa.

Nämä kaksi logiikkaa — suvereniteetti ja universaalit arvot — törmäävät jatkuvasti. Liiallinen suvereniteetin korostaminen antaa valtiolle vapauden toimia ilman vastuuta, liiallinen universaalien ihanteiden painotus taas voi irrottaa oikeuden poliittisesta todellisuudesta ja heikentää sen utopiaksi. Juuri tässä jännitteessä kansainvälisen oikeuden arvo joudutaan jatkuvasti todistamaan. Tämä kaksijakoisuus ei ole heikkous, vaan kansainvälisen oikeuden ydin. Se pakottaa kysymään, millaista maailmaa haluamme rakentaa. Se haastaa puolustamaan arvoja, jotka eivät toteudu itsestään. Ja se muistuttaa, että sääntöpohjaista järjestelmää ei rakenneta vain sopimusten varassa, vaan poliittisen tahdon, vastuun ja rohkeuden varassa — aivan kuten se oli toisen maailmansodan jälkeen, ja aivan kuten sen on oltava nyt.

Kansainvälinen oikeus siis kestää aikaa, mutta sen eteen on tehtävä töitä. Mitä tämä tarkoittaa Suomelle?

Ensinnäkin meidän on itse toimittava omien velvoitteidemme mukaisesti ja puhuttava kansainvälistä oikeutta vahvistavasti. Toiseksi meidän olisi reagoitava johdonmukaisesti, kun sääntöjä rikotaan. Loukkauksia tulisi peilata siihen, mitä kansainvälinen oikeus valtioilta kulloisessakin tilanteessa edellyttää. Suomen tulee jatkaa vahvaa tukeaan kansainvälisille tuomioistuimille ja tutkintaelimille. Kansainvälinen tuomioistuin, Kansainvälinen rikostuomioistiuin ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ovat keskeisiä instituutioita riitojen rauhanomaisessa  ratkaisemisessa, rankaisemattomuuden vähentämisessä ja kansainvälisen oikeuden kehittämisessä. Niiden riippumattomuus ja toimintakyky on turvattava, sillä ne kannattelevat sääntöihin perustuvaa järjestelmää. Tähän työhön tulisi yhdistää voimat samanmielisten valtioiden kanssa, koska yhdessä olemme vahvempia. Kumppaneita on haettava myös Euroopan ulkopuolelta, valtioista, jotka jakavat sitoutumisen sääntöihin perustuvaan järjestelmään ja toimiviin instituutioihin. 

Ajankohtainen esimerkki tästä keskustelusta on tälläkin viikolla otsikoissa ollut Yhdysvaltojen ehdotus Board of Peace -rauhanneuvostosta. Tässäkin kohtaa on muistettava, ettei ehdotus ole syntynyt oikeudellisesta tyhjiöstä: sen perustana on YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 2803 ja sen tavoitteena toimeenpanna rauhansuunnitelmaa, lopettaa sota ja luoda edellytykset Gazan jälleenrakentamiselle. Suomi tukee näitä tavoitteita.

Samalla Suomi - yhdessä EU kumppanien kanssa - arvioi board Peacen peruskirjaa ja hallintomallia huolellisesti. Tässäkin johtotähtenämme on johdonmukainen sitoutumisemme kansainvälisen oikeuden määräyksiin ja rakenteisiin, joiden myötä konkreettinen rauha rakennetaan ja jälleenrakennus turvataan.

Hyvät kuulijat,

Kansainvälisen oikeuden ympärillä käydään tällä hetkellä kovaa kamppailua myös narratiivien tasolla. On paradoksaalista, että samaan aikaan kun näemme mitä räikeimpiä kansainvälisen oikeuden loukkauksia eri puolilla maailmaa, kansainvälisestä oikeudesta puhutaan ja siihen vedotaan jatkuvasti. Oikeuskin on valjastettu instrumentiksi strategisessa kilpailussa. Autoritaariset valtiot esimerkiksi pyrkivät kaventamaan ihmisoikeuksien merkitystä esittämällä ne valtioiden sisäisten asioiden piiriin kuuluviksi. Tämä on tietoinen strategia, jonka tavoitteena on heikentää oikeuksien universaalia luonnetta. Tätä tulkintaa on vastustettava päättäväisesti. Ihmisoikeudet eivät ole kulttuurisidonnainen ilmiö, vaan globaali saavutus – ja monille sortovaltioissa eläville ihmisille ainoa toivon lähde.

Sitran Megatrendit 2026 -raportti korostaa, että aikamme suuret murrokset, kuten tekoälyn nopea kehitys ja ilmastonmuutoksen torjunnan kiireellisyys, muokkaavat demokratian toimintaympäristöä tavalla, joka vaatii entistä vahvempaa kansainvälistä yhteistyötä ja vastuullista päätöksentekoa. Avoimuus, vastuunkanto ja yhteisiin sääntöihin sitoutuminen nähdään välttämättöminä globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Tekoäly voi parhaimmillaan vahvistaa demokratiaa, jos sen käyttöä ohjaavat läpinäkyvät ja eettiset pelisäännöt. Ilman selkeää sääntelyä tekoäly voi kuitenkin lisätä eriarvoisuutta, horjuttaa luottamusta ja voimistaa toimijoita, jotka eivät noudata demokraattisia periaatteita. Ilmastonmuutoksen torjunta puolestaan edellyttää valtioilta pitkäjänteistä sitoutumista yhteisiin normeihin ja kansainväliseen yhteistyöhön. Toimien uskottavuus rakentuu sen varaan, että päätöksenteko perustuu parhaaseen tieteelliseen tietoon ja että valtiot kantavat vastuunsa myös kotimaassa.

Suomi voi ja sen tulee olla oikeudellisesti rohkea. Rohkeus ei tarkoita vastakkainasettelua, vaan johdonmukaisuutta omissa ydinarvoissa myös silloin, kun se on poliittisesti hankalaa. Esimerkiksi osallistumalla merkittäviin kansainvälisiin oikeudenkäynteihin väliintulijana Suomi voi vaikuttaa oikeuskäytännön kehitykseen ja tuoda siihen valtioiden näkökulmia ilman politisointia. Tämä on tapa käyttää pehmeää valtaa viisaasti – rakentavasti, mutta päättäväisesti.

Tämän ajan suurissa murroksissa meidän tehtävämme on yksinkertainen: pitää kiinni arvoista, jotka tekevät maailmasta turvallisen — ja rakentaa rohkeasti sitä tulevaisuutta, jonka haluamme nähdä.