Historiaa

Valtioneuvoston historiaa

Vuosina 1808–09 käydyn Suomen sodan seurauksena Suomi irrotettiin Ruotsista ja liitettiin suuriruhtinaskuntana Venäjään. Vuonna 1809 Suomi sai oman keskushallinnon. Silloin perustettiin myös valtioneuvoston edeltäjä, hallituskonselji, vuodesta 1816 keisarillinen Suomen senaatti. Senaatin, jossa oli talous- ja oikeusosastot, tehtävänä oli maan yleisen hallinnon hoito. Molempien osastojen puheenjohtajana toimi kenraalikuvernööri.

Talousosasto jakautui toimituskuntiin, joiden päällikköinä toimivat senaatin jäsenet. Heistä alettiin vuonna 1858 käyttää senaattori-nimitystä. Toimituskuntien määrä vaihteli viidestä yhdeksään. Osa talousosaston senaattoreista oli ilman omaa toimituskuntaa, salkuttomina senaattoreina. Oikeusosastossa ei ollut toimituskuntia. Talousosasto huolehti siviilihallinnosta ja julkisesta taloudesta, oikeusosasto oikeudenkäytöstä. Ylimpänä laillisuuden valvojana maassa toimi prokuraattori.

Senaattoreista ministereitä, toimituskunnista ministeriöitä

Vuoden 1918 lopussa senaatin nimi muutettiin asetuksella valtioneuvostoksi ja toimituskunnat ministeriöiksi. Senaattoreista tuli ministereitä ja senaatin talousosaston varapuheenjohtajasta pääministeri. Senaatin kanslia nimettiin valtioneuvoston kansliaksi ja prokuraattori oikeuskansleriksi. Senaatin oikeusosastosta muodostettiin korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.

Uudessa Suomen tasavallassa aloitti toimintansa yksitoista ministeriötä:

  • ulkoasiainministeriö
  • oikeusministeriö
  • sisäasiainministeriö
  • sotaministeriö
  • valtiovarainministeriö
  • kirkollis- ja opetusministeriö
  • maatalousministeriö
  • kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö
  • kauppa- ja teollisuusministeriö
  • sosiaaliministeriö
  • elintarveministeriö
  • valtioneuvoston kanslia.

Vuonna 1922 sotaministeriön nimi muutettiin puolustusministeriöksi ja kirkollis- ja opetusministeriö opetusministeriöksi. Elintarveministeriö lakkautettiin 1922, mutta vuosina 1939–49 toimi vastaavanlainen kansanhuoltoministeriö. Vuonna 1968 sosiaaliministeriö muutettiin sosiaali- ja terveysministeriöksi.

Vuonna 1971 maatalousministeriö muutettiin maa- ja metsätalousministeriöksi. Vuonna 1970 kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö jaettiin liikenneministeriöksi ja työvoimaministeriöksi, jonka nimi muutettiin 1989 työministeriöksi. Vuoden 1984 alusta toimintansa aloitti ympäristöministeriö.

Liikenneministeriö muutettiin syyskuun 2000 alusta liikenne- ja viestintäministeriöksi. Työ- ja elinkeinoministeriö aloitti toimintansa vuoden 2008 alusta. Se muodostettiin kauppa- ja teollisuusministeriöstä, työministeriöstä ja sisäasiainministeriön alueiden kehittämistehtävien yksiköstä. Opetusministeriön nimi muuttui 1.5.2010 opetus- ja kulttuuriministeriöksi. Vuoden 2014 alusta sisäasiainministeriön suomenkielinen nimi muuttui sisäministeriöksi.

Hallitusten historiaa

Itsenäisessä Suomessa on vuodesta 1917 lähtien ollut 73 hallitusta, pääministerinä on toiminut 43 ja ministereinä lähes 600 eri henkilöä. Hallituksista pitkäikäisimpiä ovat olleet pääministeri Paavo Lipposen ensimmäinen (1995–1999) ja toinen (1999–2003) hallitus 1 464 päivällään. Eniten ministeripäiviä on ministerinä vuosina 1950–1979 toimineena valtioneuvos Johannes Virolaisella, 6 169 päivää.

Hallituksista 45 on ollut enemmistöpohjaisia, vähemmistöhallituksia on ollut 19 ja virkamieshallituksia yhdeksän. Viimeisin vähemmistöhallitus ja viimeisin virkamieshallitus toimivat 1970-luvun puolivälissä.

Vähemmistöhallituksista enemmistökoalitioihin

Hallituspohja on itsenäisyyden aikana muuttunut parlamentaarisesta epävakaudesta kohti pysyviä enemmistökoalitioita. Ennen talvisotaa toimineesta 19 hallituksesta 14 oli vähemmistö- ja virkamieshallituksia. Enemmistöhallituksetkin olivat lyhytikäisiä. Poikkeuksen lyhytikäisten hallitusten sarjassa teki T. M. Kivimäen johtama keskustapuolueiden vähemmistöhallitus vuosina 1932–36 lähes neljän vuoden hallituskaudellaan.

Keskustan ja oikeiston porvarilliset puolueet muodostivat yleensä hallitukset. Sosiaalidemokraatit tulivat hallitusvastuuseen ensimmäisen kerran vuosina 1926–27 muodostaessaan yksinään vähemmistöhallituksen ja seuraavan kerran vuonna 1937, jolloin muodostettiin ensimmäinen punamultahallitus.

Sota-aikana ja heti sodan jälkeen kansallinen yksimielisyys edellytti laajapohjaisia hallituksia. Silti sotavuosienkin hallitukset olivat melko lyhytikäisiä. Sodan jälkeen myös äärivasemmisto nousi hallitusvastuuseen.

1950-luvulta 1960-luvun puoliväliin oli vaihtelevia ja usein vaihtuvia hallituskoalitioita. Keskeinen hallituspuolue oli Maalaisliitto/Keskusta. Vuosina 1966–1987 hallitsivat pääasiassa keskustan ja vasemmiston yhteishallitukset, joista toisinaan käytettiin kansanrintamahallituksen nimeä.

Vuosina 1987–1991 toimi sosiaalidemokraattien ja oikeiston sini-punahallitus, jota seurasi vuosina 1991–1995 keskustan ja kokoomuksen johtama porvarihallitus. Vuonna 1995 aloittaneessa Lipposen hallituksessa oli edustettuina koko vasemmisto, oikeisto ja vihreät.  Vuonna 2003 Jäätteenmäen hallituksen ja sen työtä jatkaneen Vanhasen hallituksen myötä palattiin perinteiselle keskustan ja sosiaalidemokraattien punamultayhteistyölinjalle.

Keväällä 2007 aloittanut Vanhasen II hallitus oli keskustan, kokoomuksen, vihreiden ja ruotsalaisten muodostama enemmistöhallitus, samoin sen seuraajaksi kesäkuussa 2010 nimitetty Kiviniemen hallitus. Ruotsalainen kansanpuolue on ollut hallitusten yleispuolue, joka on mahtunut mukaan lähes jokaiseen hallituskoalitiovaihtoehtoon.

Kesällä 2011 nimitetyssä Kataisen hallituksessa oli aluksi kuusi puoluetta: kokoomus, sosiaalidemokraatit, vasemmistoliitto, RKP, vihreät ja kristillisdemokraatit. Vasemmistoliitto jätti hallituksen huhtikuussa 2014. Kokoomuksen puheenjohtajavaihdoksen myötä aloitti kesällä 2014 pääministeri Alexander Stubbin enemmistöhallitus samalla puoluekokoonpanolla. Vihreä liitto erosi hallituksesta 26.9.2014.

 

 

Lempinimiä

Hallituspohjan värikirjon ja poliittisen tilanteen mukaan erilaiset hallituskoalitiot ja hallitukset ovat saaneet erilaisia nimityksiä. Yleisesti puhutaan punamullasta ja kansanrintamasta, sinipunasta ja sateenkaaresta. Historian lehdille ovat jääneet elämään myös K-A. Fagerholmin "yöpakkashallitus" (1958–1959), Teuvo Auran "vapaapalokunnat" (1970–1972), Rafael Paasion johtama "nappulaliiga" (1972) ja Martti Miettusen "hätätilahallitus" (1975).