15 erilaista työllisyyspolitiikkaa yhdessä maassa
Suomessa on 15 ELY-aluetta, jotka jakavat huolen osaavan työvoiman saatavuudesta. Maakuntien elinkeino- ja väestörakenne kuitenkin eroavat toisistaan. Miksei työllisyys-, elinkeino- ja koulutuspolitiikkaa tehtäisi aluekohtaisesti, kysyy alivaltiosihteeri Elina Pylkkänen kolumnissaan.
Työ- ja elinkeinoministeriön Työvoimatiekartat-hankkeessa selvitimme työvoiman tarjonta- ja kysyntätilannetta Suomen eri alueilla. Yhdessä toimialaliittojen kanssa koostimme kattavan kuvan siitä, millaista työvoimaa Suomessa tarvitaan eri toimialoilla, lähes henkilö- ja työpaikkakohtaisesti. Tietomme saivat vahvistusta kiertueella: kävimme keskustelemassa tuloksista kaikilla Suomen 15 ELY-alueella.
Jokaisessa alueellisessa tapahtumassa olivat läsnä ELY:n ja TE-palvelujen lisäksi koulutuksen järjestäjien, maakunnan ja kuntapäättäjien, paikallisten yritysten sekä työntekijöiden edustajat. Kutsuttuina kuulijoina olivat myös kolmannen sektorin edustajat, opiskelijat ja työnhakijat.
Huutava työvoimatarve
Tärkein ja akuutein kuulemamme viesti kaikilta alueilta oli huutava työvoimatarve. Vaikka alueet poikkeavat toisistaan tuotantorakenteen, väestörakenteen ja sijaintinsa puolesta paljonkin, yhteinen nimittäjä keskusteluissa oli huoli osaavan työvoiman saatavuudesta. Lisäksi yhteistä alueille ovat mittavat investoinnit, jotka liittyvät vihreään siirtymään. Tuuli-, aurinko- ja bioenergiaratkaisut sekä kiertotalouden investoinnit ovat käynnissä kaikkialla laajassa mitassa.
Vaikka alueiden elinvoimaisuuden ja taloudellisen kukoistuksen pääasiallinen huoli liittyykin osaavan työvoiman saatavuuteen, ylätasolla kysymys on tuottavuuden kasvun edellytyksistä kansantaloudessamme. Viesti valtakunnan politiikalle on selvä: alueet haluavat kasvattaa työvoiman tarjontaa työperäisellä maahanmuutolla ja lisätä koulutustarjontaa, joka reagoi alueen yritysten tarpeisiin. Samalla alueet tarvitsevat tietenkin molempia toiveita tukevia peruspalveluja, kuten englanninkielistä varhaiskasvatus- ja koulutustarjontaa sekä kotoutumispalveluja.
Kohti aluekohtaisempaa työllisyys-, elinkeino- ja koulutuspolitiikkaa
Maakuntien elinkeinorakenne samoin kuin väestörakenne poikkeavat toisistaan. Esimerkiksi Lapin vahvuuksia ovat matkailu ja kaivostoiminta. Maallemme tärkeä metsäteollisuus on myös sijoittunut tietyille alueille Suomessa. Yksityiset palveluelinkeinot puolestaan kukoistavat suurimmissa kaupungeissa, joissa asukkaita on paljon ja väkitiheys suuri. Alueet poikkeavat toisistaan myös demografialtaan. Itäistä Suomea vaivaavat väestön väheneminen ja vanheneminen. Kaupungistumisen megatrendi taas suosii suurimpia kaupunkeja etelässä.
Herää kysymys, miksei työllisyys-, elinkeino- ja koulutuspolitiikkaa tehtäisi aluekohtaisesti. Meillähän on kerättynä valtavasti erilaista tietoa ja tilastoja alueiden tilanteista, samoin ennusteita tuotantorakenteen sekä väestön kehityksestä. Eriytettyä politiikkaa voitaisiin siis tiedolla johtamisen nimissä harjoittaa hyvinkin. Tällöin saisimme takuulla myös enemmän talouskasvua, kun vahvistaisimme alueiden vahvuuksia kohdennetuilla toimilla. Valtiohan tukee ja rahoittaa joka tapauksessa alueiden elinvoimapalveluja. Samoin tulisi myös koulutuspaikat ja -ohjelmat kohdistaa eri alueille niiden tarpeiden sekä työvoiman ja väestökehityksen mukaisesti. Ei luulisi olevan rakettitiedettä.
Totta kai aluekohtaista politiikkaa jo toteutetaankin. Mutta voisiko politiikkaa tehostaa alueiden vahvuuksia tukien eikä heikkouksia heikentäen? Todennäköisesti sekä tuotanto että tuottavuus kasvaisivat kohdennetulla politiikalla enemmän.
alivaltiosihteeri Elina Pylkkänen