Väinö Tanner: Rauhanpoliitikko

Viime vuosisadan suomalaisia valtiomiehiä arvioitaessa ovat presidentit vallanneet näyttävimmät sijat kansakunnan kaapin päällä. Yksi mies sinne pitäisi kuitenkin nostaa, vaikka häntä ei koskaan valittu tasavallan ykköspaikalle. Suomen työväenliikkeen suurin johtajahahmo Väinö Tanner kuuluu C. G. E. Mannerheimin ja J. K. Paasikiven rinnalle isänmaan pelastajiin.

Henkilönpalvontakultti sopii huonosti länsimaiseen moniarvoisuuteen eikä sellaista tarvita Tannerinkaan kohdalla. Siitä huolimatta on kohtuullista todeta, että hänen elämäntyönsä on jäänyt suomalaisten kansallisessa muistissa liian vähälle huomiolle.

Tanner Kekkosen Suomessa

Vuonna 1955 Tanner vielä promovoitiin Helsingin Yliopiston juridisen tiedekunnan kunniatohtoriksi ja ylioppilaat keräsivät hänen 75-vuotispäiväkseen suuren stipendirahaston. Onnitteluadressissa Tanneria kunnioitettiin "henkilönä, joka on koko elämäntyössään pitänyt isänmaan parhaan kaiken muun yläpuolella ja todella voinut yhdistää Suomen kansan erikoisesti silloin, kun olemme eläneet vaikeita aikoja".

Tannerin kunnioitus oli osa kampanjaa, jolla koottiin voimia presidentinvaaleihin Urho Kekkosta vastaan. Vastakkainasetteluun sisältyi moninkertaista symboliikkaa. Miesten tiet olivat erkaantuneet ja taas kohdanneet dramaattisesti useaan otteeseen sen jälkeen, kun he vuosina 1937-39 olivat ministerikollegoina olleet lujittamassa suomalaista kansanvaltaa A. K. Cajanderin hallituksessa.

Talvisodan ulkoministerinä Tanner haki ratkaisevilla hetkillä rauhaa, kun rivikansanedustajaksi pudotettu Kekkonen vaati taistelun jatkamista vaikka "sankarilliseen itsemurhaan" asti. Jatkosodan hallitusta Kekkonen ahdisti toiselta kantilta. Stalingradin taistelujen aikoihin hän siirtyi niin sanottuun rauhanoppositioon ja ryhtyi hakemaan uudenlaista ulkopoliittista linjaa, joka perustui sopeutumiseen Neuvostoliiton intresseihin.

Historiantutkimus on osoittanut, että Suomessa maan hallitus kulki koko ajan etulinjassa silläkin rintamalla, joka lopulta johti maan irti sodasta. Itse asiassa 'rauhanoppositio' on kovin ylevä nimitys löyhälle poliitikko- ja teollisuusmiespiirille, joka varovasti haki Suomelle oikotietä Saksan kupeesta liittoutuneiden yhteyteen.

Asiat näyttivät kovin toisenlaiselta sen jälkeen, kun välirauhansopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli solmittu syyskuussa 1944. Rauhanoppositiolaisista koottiin uusi hallitus, joka venäläisten ja kommunistien ankarasti panostamana järjesti jatkosodan vastuunkantajat vankilaan väärästä politiikasta.

Neuvostoliiton listalla Tanner oli sotasyyllinen numero yksi, ja oikeusministeri Kekkonen sai hoitaa monilta osin likaisen työn, ennen kuin tuomioita päästiin lukemaan. Molemmille miehille jäi prosessista sieluun lähtemätön kipupiste. Laajojen kansalaispiirien silmissä Tanner kantoi kansallisen marttyyrin kruunua, kun taas Kekkoseen juurtui keinottelijan maine.

Mutta Kekkonen voitti presidentinvaalit 1956 ja hänestä tuli yksi suurista Suomen Tasavallan historiassa. Vanhan Tannerin paluu hänen haastajakseen sosialidemokraattisen puolueen johtoon vuosiksi 1957-63 osoittautui virhearvioksi. Vaikka toisin toivottiin, Tannerin arvovalta ei riittänyt yhdistämään sisäisten riitojen repimää puoluetta, vaansosialidemokraattinen liike kärsi vuosikymmenen ajan vaikeasta hajaannuksesta.

Se oli takaisku paitsi kansanvaltaiselle työväenliikkeelle myös koko suomalaiselle demokratialle. Seuraavan 25 vuoden aikana kekkoslainen hegemonia valtasi Suomessa alaa tavalla, joka ei jättänyt liiemmälti tilaa Tannerin julkiselle arvostamiselle.

Kun Tanner saatettiin haudan lepoon 1966, hänen muistoaan kunnioitti läsnäolollaan Ruotsin pääministeri Tage Erlander, mutta Suomen presidentti oli Lapissa hiihtämässä. Vuonna 1981 Kekkonen piti yhä lähinnä hullunrohkeana tekona, että sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Kalevi Sorsa suostui puhujaksi juhlaseminaariin, joka järjestettiin Tannerin syntymän 100-vuotispäivän kunniaksi.

Niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa sen propagandamylly piti huolen siitä, että Tanner ja tannerilaisuus pysyivät kirosanoina, joita urastaan kiinnostuneen poliitikon - tai lehtimiehen - ei kannattanut vuodattaa huuliltaan.

Rehabilitointi?

Kylmän sodan päättyminen käänsi monet tulkinnat menneisyydestä ylösalaisin. Kekkosen itsevaltaisia otteita sisäpolitiikan järjestämisessä on kritisoitu länsimaiselle demokratialle vieraina.

Vastaavasti Kekkosen ajan marginaaleista kaivettiin esiin "toisinajattelijoita", jotka yhtäkkiä saivat sädekehää parlamentaarisen demokratian suurina esitaistelijoina. Jälkikäteen arvioiden tässä joukossa oli sekä halpahintaisia populisteja että vakavasti otettavia "ajattelijoita", joiden ainoa synti oli pohtia asioita ennakkoluulottomasti eri vaihtoehtoja puntaroiden, niin kuin moniarvoisessa yhteiskunnassa on tapana.

Sekä Kekkos-kritiikissä että hänen vastustajiensa nostamisessa on sorruttu ylilyönteihin, joita murrosaikoina niin helposti tehdään. Historiantulkintoja ei pitäisi uhrata kevyin perustein ajankohtaisen politiikan konjunktuureille.

Tästä ei Väinö Tannerin kohdalla ole loppujen lopuksi ollut pelkoa. Osoittautui, että hänen elämäntyönsä arvostus oli säilynyt suomalaisten keskuudessa korkeana, vaikka siitä ei Kekkosen Suomessa niin jämäkällä rintaäänellä puhuttu.

Kun Tanneria jälleen muistettiin suurella seminaarilla vuonna 1998, puhuja toisensa jälkeen aloitti vakuuttamalla, että Tanneria ei tarvitse rehabilitoida. "Hänen kunniaansa ei ole viety eikä se tarvitse kirkastamistakaan", kiteytti presidentti Mauno Koivisto.

Tannerin kansainvälisen maineen kannalta tilanne on hiukan toinen. On selvää, että Suomen historiaa koskevat tulkinnat elävät ulkomailla huomattavasti raskassoutuisemmin kuin kotimaassa. Tuoreet näkemykset pysähtyvät usein kielimuuriin, vivahteet eivät välity. Vanhat vääristymät löytävät tiensä uusille lukijapolville, jos ne sattuvat kerran esiintymään arvovaltaisen teoksen sivuilla.

Richard Pipes esimerkiksi on suuri Venäjän ja sen vallankumouksen historioitsija, mutta hänen esityksensä suomalaisten mahdollisesta liittymisestä valkoisten kenraalien Pietarin-retkeen kesällä 1919 on katastrofaalisen sotkuinen. Onneksi edes ruotsiksi on luettavissa Martti Ahdin erinomainen tutkimus siitä, miten Mannerheim puntaroi tätä maailmanhistoriallista tehtävää, joka olisi saattanut johtaa jopa bolshevikkihallituksen syöksemiseen vallasta.

Tannerin osalta on piinallista lukea muun muassa Bruno Kreiskyn muistelmia, jossa tämä referoi omaa artikkeliaan vuodelta 1944: "Suomen sosialidemokraattisella puolueella on se surullinen maine, että se on maailman ainoa työväenpuolue, joka tuki Hitlerin hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan. Ja tämä on ensi sijassa sen johtajan Väinö Tannerin ansiota. Väinö Tanner ja Suomen sosialidemokraattisen puolueen historia on katkeraa opetusta siitä, miten pitkälle saatetaan joutua, kun jokin puolue antaa kaiken vallan yhdelle miehelle, olkoon hän miten viisas ja taitava tahansa".

Kreiskyn mielestä Tanner harjoitti opportunismia sydämen halusta ja tunsi demokratian pelisääntöjä kohtaan pelkkää halveksuntaa. "Tanner on - - vallanhimoinen ja kohtelee vastustajiaan häikäilemättömästi ja oman liikkeen sisällä esiintyviä vastustajiaan suorastaan brutaalisti - - Johtajansa uskomattoman uhkapelin takia suomalainen työväenliike kantaa otsallaan Kainin merkkiä: liittolaisuutta Hitlerin kanssa".

Tulkinnassa suomalainen työväenjohtaja on lähes fasistien lakeija, joka ei välitä vankilassa viruvista itävaltalaisista aatetovereistaan. Kreiskyn mukaan Tanner osaltaan provosoi talvisodan väärällä tilannearviolla, kun ei suostunut Moskovan neuvotteluissa vähäisiinkään myönnytyksiin, joita ystävällinen Stalin hänelle tarjosi. Toisen suuren ja maalleen kohtalokkaan virheen Tanner teki kesällä 1941, kun hän vei Suomen Saksan rinnalle sotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Intellektuaalisen kuperkeikkansa Kreisky täydentää arvioimalla, että virheratkaisuillaan Tanner vaaransi Suomen tulevaisuuden demokraattisena valtiona. Ansio siitä, että maan demokratia ei sortunut, kuuluu - Stalinille, joka "tunsi suurta kunnioitusta suomalaisia kohtaan ja ajatteli ehkä, että Suomi olisi miehitettynä hankala". Lisäksi Suomen pelastamiseen osallistuivat Neuvostoliiton Ruotsin-lähettiläs Alexandra Kollontai sekä eräät johtavat ruotsalaiset sosialidemokraatit.

Suomalaisia Tukholmassa

Mistä näin vääristynyt kuvaus on lähtöisin? Täältä Tukholmasta, missä Kreisky vietti toisen maailmansodan vuodet lehtimiehenä ja poliittisena pakolaisena. Ei ole epäilystäkään siitä, että myös osalla ruotsalaisia sosialidemokraatteja oli samansuuntaisia käsityksiä Tannerista, tämän autoritaarisuudesta, suhtautumisesta Saksaan ja syyllisyydestä Neuvostoliittoa vastaan käytyihin sotiin. Siksi Tukholma on oikea paikka näkemysten korjaamiseen.

Toisen maailmansodan aikana Tukholma oli suomalaisille lähes ainoa henkireikä ulkomaailmaan. Se oli tärkeä kohtaamispaikka, jonka kautta tunnusteltiin yhtä hyvin rauhan mahdollisuuksia Neuvostoliiton kanssa kuin länsiliittoutuneiden näkemyksiä. Kun Suomessa julkinen keskustelu oli tiukasti sotasensuurin rajoittamaa, tarjosi Ruotsi mahdollisuuden vapaampaan mielipiteiden vaihtoon mutta myös poliittiseen peliin kotimaiseentilanteeseen vaikuttamiseksi.

Rauhanoppositio ei jättänyt tätä mahdollisuutta käyttämättä. Tukholmassa vuosina 1943-44 käyneet suomalaiset osasivat serveerata analyysejään tavalla, jossa he asettautuivat henkilökohtaisesti rauhan miehiksi liittoutuneiden linjoille, mutta Suomen hallituksen vastuunalaiset ministerit näyttäytyivät itsepäisinä sotapolitiikan ajajina.

Ei ole sattumaa, että sosialidemokraattien huomattavimmat nordistit kuuluivat kaikki enemmän tai vähemmän rauhanopposition riveihin. Yhteyksiä Pohjanlahden taakse oli muun muassa Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton puheenjohtajalla Eero A. Wuorella, pitkäaikaisella sosiaaliministerillä K.-A. Fagerholmilla sekä Atos Wirtasella. Ja kävihän Tukholmassa porvareitakin Kekkosesta alkaen.

Amerikkalaisen lehtinaisen Gusti Stridsbergin muistelmista voi lukea, kuinka häpeämättömästi Tannerin suomalaiset vastustajat mustamaalasivat häntä Ruotsissa käydyissä keskusteluissa. Rauhan solmimisen jälkeen syksyllä ja talvella 1944-45 suomalaisessa vasemmistossa kyteneet jännitteet purkautuivat välienselvittelyksi, jossa suhtautuminen Tanneriin oli puolen valinnan tärkeimpiä mittatikkuja.

Rauhanoppositiolaisista vain Fagerholmissa oli miestä puolustaa Tanneria julkisesti kohtuuttomia ylilyöntejä vastaan. Hän vakuutti sosialidemokraattien hallituksessa vastustaneen päättäväisesti läheistä yhteistyötä Saksan kanssa sekä kaikkea valtauspolitiikkaa vanhan itärajan taakse. Tämä päti myös Tanneriin, joka Fagerholmin mukaan oli kesän 1944 ratkaisevilla hetkillä tehnyt kaikkensa saadakseen maan irti sodasta.

Fagerholm oli kriittinen Tannerin politiikan suhteen mutta hän ei tahtonut olla mukana "missään ajojahdissa Tanneria vastaan, sillä en ole unohtanut, että hän on tehnyt Suomen työväenluokalle ja demokratialle suuria palveluksia. Lisäksi on muistettava, että hän kaikista virheistään ja puutteistaan huolimatta, on mies".

Tällaisia puheita kommunistit ja heidän liittolaisikseen heittäytyneet sosialistit eivät antaneet anteeksi,vaan Fagerholm sai heidän silmissään pysyvästi maineen häilyväisenä hoipertelijana, joka yrittää istua kahdella tuolilla yhtä aikaa. Sodanjälkeisessä politiikan uusjaossa vaadittiin, että kunkin oli tunnustettava selkeästi väriä ja valittava leirinsä, ei takerruttava sellaisiin pikkuasioihin kuin historiallinen totuus.

Niin paljon kuin Fagerholmia Ruotsissa arvostettiin, ei hänen todistuksestaan ollut enää puhdistamaan Tannerin julkista mainetta. Vaikka Tannerin ansiot Suomen työväenliikkeen merkittävimpänä johtajana myönnettiin, olivat ruotsalaistoverit yhtä mieltä siitä, että hänen oli nyt parasta vetäytyä politiikasta syrjään.

Tanner ja Ruotsi

Kuten Kreiskyn muistelmistakin voi päätellä, Tanner-vastainen ilmapiiri oli Tukholmassa niin jyrkkä, että sitä ei voi selittää pelkästään hänen suomalaisten vastustajiensa parjaavilla puheilla. Kriittinen kuiskuttelu lankesi otolliseen maaperään, sai siitä siivet ja ilmaa siipien alle.

Ruotsin sodanaikainen politiikka ei sekään ollut liittoutuneiden näkökulmasta täysin moitteetonta. Niin kauan kun Hitlerin sotakone oli näyttänyt lyömättömän voimakkaalta, oli sosialidemokraattien vetämä kokoomushallitus venyttänyt puolueettomuuttaan Saksalle tehtävien myönnytysten suuntaan.

Sotaonnen käännyttyä liittoutuneiden eduksi ruotsalaiset jyrkensivät asennettaan Saksaan. Samassa suhteessa kasvoi heidän kritiikkinsä suomalaisia kohtaan. Per Albin Hanssonin hallituksessa kyllä ymmärrettiin pitkälle, että Suomi luovi ahtaassa pakkoraossa Saksan ja Neuvostoliiton välissä. Mutta yleinen mielipide varsinkin vasemmiston keskuudessa oli Alf W. Johanssonin sanoin "lähinnä Norjan puolesta ja Suomea vastaan".

Kesällä 1944 asetelmaa kärjisti vielä Ruotsin parlamenttivaalit. Sosialidemokraateille oli poliittisesti kiusallista, että aateveljet Suomessa taistelivat Hitlerin rinnalla samaan aikaan, kun he itse halusivat esiintyä osana liittoutuneiden antifasistista yhteisöä, vaikka eivät asein taisteluun osallistuneetkaan.

Osa tämän vaalikamppailun hinnasta, kuten oman myöntyväisyyspolitiikan huonosta omastatunnosta, maksatettiin siten suomalaisilla sosialidemokraateilla - muun muassa Tannerin maineella.

Viimeinen pisara suomalaisten syntien maljaan luettiin juhannuksena 1944, kun puna-armeijan suurhyökkäyksen ahdistamana presidentti Risto Ryti lupasi Hitlerille henkilökohtaisesti Suomen pysyvän Saksan rinnalla. Hädän hetkellä oli aseellista apua tarjolla vain Saksasta, ja Rytin vakuutus oli sen poliittinen hinta.

Vastuuta tästä "paktista" lankesi sosialidemokraateillekin. Vaikka puolueessa nousi ankara paine vetäytyä oppositioon, onnistui Tannerin pitää joukkonsa hallituksen takana. Hänen mielestään sisäistä rintamaa ei saanut hajottaa isänmaan kohtalon kannalta kriittisellä hetkellä.

Ruotsissa tämä tulkittiin poliittiseksi typeryydeksi, hirttäytymiseksi Saksan kohtaloon. Jopa Per Albin Hansson katsoi, että Hitlerille annettu vakuutus oli esimerkki suomalaisten epäluotettavuudesta ja epälojaalisuudesta Ruotsin hallitusta kohtaan. Ruotsalaisten aateveljien keskuudessa huhuttiin jo puoluesuhteiden katkaisemisesta Suomeen, sillä tannerilaisilla Saksan myötäilijöillä ei olisi enää sodan jälkeen asiaa länsimaisen sosialidemokratian kansainväliseen perheeseen.

Kriisi puoluesuhteissa osoitti Tannerin mielestä konkreettisesti, kuinka huonosti Skandinaviassa ymmärrettiin Suomen erityisongelmia. Häntä ärsytti se, että suomalaiset oppositiopoliitikot käyttivät Tukholman tietä sisäpoliittiseen peliinsä. Rauhan tultua kommunistit siipeilijöineen väittivät skandinaavien mielipiteeseen vedoten, että natsi-ikeen alta vapautuvat tanskalaiset ja norjalaiset eivät haluaisi olla missään tekemisissä Tannerin kaltaisten poliitikkojen kanssa.

Tannerilla oli sodan jälkeen monta syytä olla katkera, ja siitä sai osansa myös Ruotsi. 1920- ja 1930-luvulla hän oli ollut edelläkävijöiden joukossa ajamassa ulkopolitiikkaan pohjoismaista suuntausta, johon Suomi lopulta yritti ripustautua kansainvälisen tilanteen muuttuessa ainavain uhkaavammaksi.

Vaikka talvisodan aikana Suomi sai ruotsalaisilta paljon arvokasta ase- ja vapaaehtoisapua, jäi se käytännössä yksin torjumaan Neuvostoliiton hyökkäystä. Virallinen Ruotsi ja Norja eivät olleet halukkaita sallimaan länsivaltojen joukoille läpikulkuakaan, kun suomalaiset harkitsivat kääntymistä Britannian ja Ranskan puoleen avunpyynnöin. Välirauhan aikana 1940 Ruotsi ei ollut valmis sitoutumaan puolustusliittoon Suomen kanssa, ja jatkosodan aikana länsinaapurista kuului Tannerin mielestä lähinnä jälkiviisasta kritiikkiä.

Tannerin synniksi laskettiin sekin, että hän uskalsi epäillä suuren liittokunnan kestävyyttä rauhan oloissa. Vaikka kysymys hiersi kaikkien vakavasti kansainvälistä politiikkaa seuraavien mieltä, ei sellaista saanut lausua ääneen, ei ainakaan ennen maailmansodan päättymistä.

Vuoden 1945 loppuun mennessä saattoi jokainen lukea sanomalehdistä vakavista erimielisyyksistä Neuvostoliiton ja länsivaltojen välillä. Ymmärtämys Tanneria kohtaan varmasti kasvoi Ruotsin sosialidemokraattien keskuudessa, kun he itse joutuivat yhä useammin neuvostolehdistön ja Moskovan radion epäluuloisten syytösten kohteeksi.

Symbolinen sovinnon hetki koitti kesäkuussa 1946, kun ruotsalaisten tovereiden delegaatio saapui Helsinkiin sosialidemokraattien puoluekokoukseen. Puoluesihteeri Sven Andersson kävi vankilassa tervehtimässä sotasyyllisenä tuomittua Tanneria ja välittämässä hänelle terveiset pääministeri Hanssonilta sekä osuustoimintajohtaja Albin Johanssonilta.

Lämpimiksi Tannerin ja ruotsalaisten toverien välit eivät enää koskaan kasvaneet. Kun Tanner palasi 1950-luvun alussa politiikkaan, hän oli jo vanha mies, jonka parhaat skandinaaviset ystävät olivat enimmäkseen vetäytyneet sivuun tai siirtyneet ajasta ikuisuuteen.

Puoluejohtajana kylmän sodan kriiseissä 1950- ja 1960-luvun taitteessa Tanner oli reliikki, joka suhteessa Neuvostoliittoon näytti juuttuneen sodanaikaisiin juoksuhautoihin. Erlanderin ja kumppaneiden oli sittenkin helpompi arvostaa Kekkosen joustavaa idänpolitiikkaa, vaikka suomalaisten ylenpalttista veljeilyä venäläisten kanssa seurattiinkin Ruotsissa epäluulolla läpi kylmän sodan.

Kansanvallan ja ihmisarvon puolustaja

Mitkä sitten ovat ne Tannerin valtiomiesansiot, jotka ovat jääneet "sotasyyllisyyden" ja kylmän sodan tarkoituksenmukaisuuden langettamaan varjoon?

On palattava Suomen historian synkimpään vuoteen 1918, jolloin yli 30 000 suomalaista sai surmansa sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyissä. Niin sosialisti kuin olikin Väinö Tanner ei hyväksynyt punaisten astumista aseellisen vallankumouksen tielle eikä hän liittynyt hankkeeseen monen muun epäilijän tavoin edes solidaarisuudesta työväenliikettä kohtaan.

Ratkaisu ei ollut kiinni henkilökohtaisen rohkeuden puutteesta. Päin vastoin, monella tapaa olisi saattanut olla helpompaa mennä joukon mukana. Sen sijaan sodan ratkettua punaisten täydelliseen tappioon Tanner ei hukannut hetkeäkään ryhtyessään taistelemaan työväenliikkeelle takaisin toimintaoikeuksia, vaikka voittaneen valkoisen puolen hegemonia hallitsi vankileirien saaristoksi muuttunutta maata.

Samana huhtikuun päivänä 1918 kun saksalaiset Helsingin-valloittajat pitivät paraatiaan Suurtorilla kokoontui Tanner kumppaneineen suunnittelemaan kansanvaltaisen työväenliikkeen uutta tulemista. Elo-syyskuun taitteessa hän teki paljon huomiota herättäneen matkan Ruotsiin ja Tanskaan. Sodan tomusta nouseva suomalainen sosialidemokratia sai siten hyvät suhteet Skandinavian vahvoihin veljespuolueisiin ja ankkuroitui tälläkin tavoin läntiseen perinteeseen.

Vähintään yhtä tärkeää oli nostattaa ulkomaista painetta, jotta sisällissodan voittajat alkaisivat kohdella punavankejaan edes hiukan inhimillisemmin. On mahdotonta sanoa, montako ihmishenkeä Tanner näin välillisesti pelasti; aivan liian moni oli ehtinyt jo menehtyä.

Tannerin toiminnan lähtökohta oli siinä, että vain hyvin järjestäytynyt, vapaa ja vahva työväenliike integroisi työväestön edustuksellisen monipuoluejärjestelmän kannalle. Repressio ja porvarillinen taantumusvalta ajaisi köyhälistön etsimään uudelleen ratkaisua vallankumouksesta. Tasa-arvoinen kansanvalta loisi siten esteen bolshevismille, josta Tanner sanoutui kategorisesti irti.

Porvaripuolueiden keskinäinen eripuraisuus teki mahdolliseksi sen, että Tanner pääsi näyttävästi manifestoimaan maltillisen työväenliikkeen vastuullisuutta maan asioiden hoitamisessa. Sisällissodasta ei ollut kulunut vuosikymmentäkään, kun valkoisessa Suomessa istui jo vuoden päivät hänen johtamansa sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus 1926-27.

Tannerin poliittinen ajattelu ei ollut leiri-ideologista; se ei rajoittunut työväestön kasvattamiseen ja sen järjestövoiman vahvistamiseen, vaan hänen toimintaansa hallitsi kansallinen perspektiivi. Johdonmukaisesti hän pyrki rakentamaan siltaa yli poliittisen luokkajaon niin, että kansanvaltaiset voimat löytäisivät toisensa, sosialidemokraatit ja keskustaporvaristo pääsisivät koko kansakuntaa hyödyttävään yhteistyöhön.

Tämä oli sotienvälisen ajan "tannerilaisuutta". Suomen nuori demokratia tarvitsi tuekseen vahvan tasavaltalais-parlamentaarisen blokin, joka torjuisi autoritaariset seireeninlaulut sekä oikealta että vasemmalta. Politiikan täytyi olla pragmaattista: kun käytännön kysymyksiin löydettiin edistyksellisiä ratkaisuja, eivät ideologiset peruskysymykset jakaisi enää suomalaisia jyrkästi vihamielisiin leireihin.

Kun Suomen demokraattinen valtiojärjestys 1920- ja 1930-luvun taitteessa horjui lapuanliikkeen hyökkäyksen alla, Väinö Tanner nousi yhdeksi kansanvallan rohkeimmista puolustajista. Hänen laajan elämäkertansa kirjoittaja Jaakko Paavolainen katsoo, että tästä alkoi itse asiassa Tannerin elämäntyön suurin kausi.

Tanner tunnustettiin yli puoluekentän ja kiistatta työväenliikkeen "vahvaksi mieheksi". Hän oli avainhenkilönä luomassa sitä keskustavoimien koalitiota, joka lopulta toteutui vuonna 1937 sosialidemokraattien ja maalaisliiton yhteishallituksena. Ratkaisun kestävää merkitystä kuvaa se,että Suomea hallittiin pienin poikkeuksin puoli vuosisataa tämän 'punamulta'-yhteistyön ja sen eri variaatioiden pohjalta.

Kansainvälisessä historiankirjoituksessa on esiintynyt ylistettyä Eric Hobsbawmia myöten tulkinta, että maailmansotien välinen Suomi suojeluskuntineen oli autoritaarinen, puolifasistinen maa. Näkemys ei ole vieras Skandinaviassakaan, eikä sovi kieltää, että äärivasemmiston toimintaoikeuksia rajoitettiin Suomessa demokratian oppikirjoihin huonosti sopivalla tavalla.

Mutta ilman Tannerin toimintaa Suomi ei kenties mahtuisi niihin kirjoihin lainkaan. Hienossa synteesissään Itämeren alueen historiasta David Kirby arvioi, että sosialidemokraattisen leirin ulkopuolella kovin harvat porvarispoliitikot olisivat jääneet suremaan, jos parlamentaarinen demokratia olisi sortunut Suomessakin, kuten Baltian maissa tapahtui.

Tannerin henkilökohtainen maine lapualaisen fasismin vastustajana kasvoi ulkomailla pienen legendan mittoihin, kuten Kreiskykin muistelmissaan myöntää. Huomattavaa arvostusta Tanner keräsi myös toimimalla koko 1930-luvun Kansainvälisen Osuustoimintaliiton puheenjohtajana. Se oli merkittävimpiä kansainvälisiä tehtäviä, joihin suomalaisia oli siihen mennessä valittu.

Suomalaiset korostavatkin mieluummin sitä näkökulmaa menneisyyteensä, jota sattuvasti havainnollistaa Jean-Baptiste Durosellen usealla kielellä ilmestynyt Euroopan kansojen historia. Suomea ei kirjassa juuri mainita, mutta vuoden 1937 tilannetta kuvaavassa kartassa Suomi esiintyy maana, jonka poliittinen järjestelmä oli säilynyt parlamentaarisena demokratiana ilman mitään varjostuksia.

Samaan seuraan kuuluivat Skandinavian lisäksi lännen suurvallat Britannia ja Ranska sekä pienemmistä Benelux-maat ja Sveitsi. Itäisessä Euroopassa vain Suomi ja Tshekkoslovakia olivat kyenneet pitämään demokratiastaan kiinni niiden uusien valtioiden joukossa, jotka olivat syntyneet kolmen ensimmäisessä maailmansodassa romahtaneen keisarikunnan raunioista.

Ja Tshekkoslovakiaa odottivat jo München sekä Anschluss aivan nurkan takana.

Talvisota

Suomalaisen kansanvallan luonnetta voi tietysti pohtia akateemisena harjoituksena, mutta elävässä elämässä se testattiin ankarimmalla mahdollisella tavalla, sodalla suurvaltaa vastaan.

Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939, kaikki poliittiset tahot katsoivat Väinö Tannerin oikeaksi mieheksi ulkoministerin paikalle uuteen Risto Rytin muodostamaan hallitukseen. Suomen työväenluokka pysyi kovimpia kommunisteja myöten uskollisena laillisille valtioelimille, vaikka Stalin tarjosi vaihtoehdoksi Terijoelle perustamaansa Suomen kansanhallitusta.

Talvisodan hallitukseen Tanner tuli paitsi turvaamaan työväestön lojaalisuutta myös siksi, että hänellä uskottiin olevan edellytyksiä etsiä tietä nopeaan sovintoon. Olihan hän ollut Paasikiven kanssa rakentamassa rauhaa aikaisemminkin, Tartossa 1920, kun Suomen ja Neuvosto-Venäjän keskinäisistä suhteista sovittiin ensimmäistä kertaa neuvottelupöydässä. Helsingissä ei voitu kuvitella, että samana päivänä alkoi Moskovassa Tannerin demonisointi, jota sitten jatkui seuraavat 50 vuotta.

Neuvostojohto laski Tannerin tilille kolme syntiä, joista jokainen oli lajissaan anteeksiantamaton. Ensinnäkin "Tanner antoi asioiden kehittyä sotaan", kuten Molotov maaliskuun rauhanneuvottelujen aikana puuskahti. Tätä näkemystä tulkittiin pitkään niin, että syksyllä 1939 Tanner edusti tiukkaa joustamattomuutta Neuvostoliiton tekemiä ehdotuksia kohtaan, kun taas Paasikivi haki sovintoa.

Alkuperäisaineistojen valossa on kuitenkin mahdotonta havaita mitään eroa suomalaisten neuvottelijoiden linjauksissa. Saattaa olla, että Molotov ei niinkään kironnut sitä, miten Tanner Moskovassa esiintyi, vaan mitä tämä jätti Helsingissä tekemättä. Suomen suurimman puolueen mahtimiehenä juuri Tannerilla katsottiin olleen avaimet kompromissiin. Neuvostojohdon mielestä sovinnon tekijät piti löytyä sosialidemokraattien piiristä.

Kun ei löytynyt, paljastui Moskovan mielestä Tannerintoinen synti, joka oli aatteellinen. Leninistä lähtien maailmankommunismi oli pitänyt sosialidemokratiaa pahimpana esteenä leviämiselleen Eurooppaan. Suomen talvisota todisti teorian jälleen kerran oikeaksi.

Kolmas synti liittyi suurvaltapolitiikkaan. Stalinin yllätykseksi hyökkäys Suomeen nostatti Britanniassa ja muissa länsivalloissa aivan toista luokkaa olevan vastareaktion kuin puna-armeijan marssi Puolan itäosiin pari kuukautta aikaisemmin.

Mitä kauemmin konflikti Suomen kanssa kesti, sitä suurempi oli länsivaltojen intervention vaara ja Neuvostoliiton sotkeutuminen suursotaan ennen aikojaan. Tähänkin sopi syypääksi Tanner, jonka Neuvostoliiton Lontoon-lähettiläs Ivan Maiski tiesi mobilisoineen aateveljensä Britannian työväenpuolueessa Suomen asialle. Sijaitsihan kansainvälisen osuustoimintaliitonkin pääperusta Englannissa.

Talvisodasta ei tullut puna-armeijan suunnittelemaa paraatimarssia Suomeen. Taistelussa suomalaisen työläisen sielusta Tanner voitti Otto Wille Kuusisen, vuoden 1918 vallankumousjohtajan ja Kominternin sihteerin, jota on nimitetty suomalaisen kommunismin "rautaiseksi perämieheksi". Tannerin edustama pohjoismainen kansanvalta osoitti kestävyytensä jopa suurvaltanaapurin sotilaallisen paineen alla.

Rauha oli Tannerin arviossa välttämätön, kuin kovaa maata jalkojen alla, sodan jatkaminen taas uhkapeliä, jossa riskit kasvoivat yksinkertaisesti liian suuriksi. Tulevaisuuden toiveita enemmän Tannerin ratkaisuun saattoi hyvinkin vaikuttaa edellisen syksyn kokemukset, joiden pohjalta oli mahdollista vetää johtopäätöksiä.

Sodan syttyminen oli Tannerille paitsi yllätys myös henkilökohtainen epäonnistuminen - niin hulluksi hän ei ollut uskonut maailman voivan tulla. Kun neuvottelutie Moskovaan oli Kuusisen nukkehallituksen myötä poikki, syytteli hän itseään siitä, että hän ei ollut neuvotteluvaiheessa esiintynyt voimakkaammin myönnytysten tekemisen puolesta.

Kevättalvella 1940 Tanner ei halunnut tehdä samoja virheitä uudelleen, jotka olivat vieneet Suomen sodan kurimukseen. Puna-armeijan vyöryessä Kannaksella ei ollut varaa luottaa toiveajatteluun tai vetäytyä yleisen mielipiteen taakse. Poliittisten johtajien oli löydettävä tie ulos umpikujasta, vaikka se kulkisi kansan syviä tuntoja vastaan.

Talvisodan ihme - Suomen selviäminen siitä itsenäisenä valtiona - ei ole yhden tai muutaman suurmiehen tekoa vaan kansakunnan kollektiivinen ponnistus ja monen tekijän summa. Tanneria on syytetty siitä, että hän 1930-luvulla oli itse asiassa estämässä edellytyksiä tuon ihmeen syntymiselle: vuosien 1937-39 valtiovarainministeri oli nuuka myöntämään valtion vähiä varoja varusteluun, vaikka sotilaat ja oikeisto sitä äänekkäästi vaativat.

Jälkikäteen voidaan sanoa, että jokaiselle Suomen armeijan pyssylle oli talvisodassa käyttöä ja aseistusta olisi kipeästi tarvittu enemmänkin. Toisaalta, ehkä niillä rahoilla, jotka varustelusta säästyivät, rakennettiin sittenkin sitä sosiaalisesti kestävämpää yhteiskuntaa, jonka varassa koko puolustustaistelu oli mahdollinen.

Sitä paitsi Tannerin panos varustautumiseen ei ollut vain negatiivinen. Hän oli mukana luomassa sitä konsensusta, jonka nojalla eduskunta sääti 1938 Suomen historiassa ainutlaatuisen perushankintalain. Aika vain loppui kesken ja sota syttyi, ennen kuin armeija ehti saada sille suunnitellut kalustot.

Jatkosota

Väinö Tanner ja seitsemän hänen kollegaansa tuomittiin vuonna 1946 syyllisinä siihen, että Suomi liittyi Saksan rinnalle sotaan Neuvostoliittoa vastaan ja että he osaltaan estivät pyrkimyksiä rauhaan. Heidän leimaamisensa natsien kanssa veljeilleiksi sotakiihkoilijoiksi oli stalinistisen historiapolitiikan aikaansaannos, jolla ei luulisi olevan enää käyttöä missään piireissä.

Neuvostoliiton painostuksesta Tanner jäi elokuussa 1940 pois Suomen hallituksesta eikä hän osallistunut millään tavoin niihin neuvotteluihin, joilla Suomi kytkeytyi sotilaallisesti mukaan Saksan idänretkeen. Presidentinvaaleissa myöhemmin samana vuonna hänellä olisi ollut laajaakannatusta yli luokkarajan, mutta Molotov raakkasi Tannerin mahdollisuudet leimaamalla hänen ehdokkuutensa rauhansopimuksen rikkomiseksi.

Hallitukseen Tanner palasi vasta heinäkuussa 1941, jolloin Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli jo puhjennut uusi sota - jatkosota, kuten sitä Suomessa kutsutaan talvisotaan ja sen vääryydeksi koettuun rauhaan viitaten.

Tannerista tuli nyt takuumies kahteen suuntaan. Hänen auktoriteettiaan tarvittiin toisaalta varmistamaan työläisten tuki sotaponnistuksille mutta myös siihen, että hallitus ei taipuisi liiaksi niiden mielipiteisiin, jotka ihailivat Saksaa ja ajoivat maan kohtalon kytkemistä Hitlerin asettamiin sodanpäämääriin.

Tässä tasapainoilussa oli helppo ryvettyä. Kun Tanner syksyllä 1941 kävi kauppaministerin tehtävissä Wienin messuilla, otti Saksan propagandakoneisto hänen vierailustaan kaiken irti. Maailmalle levisi käsitys, että Suomen työväenjohtaja oli antanut tukensa Saksan johdolla luotavalle uudelle eurooppalaiselle järjestykselle.

Vähemmän uutisarvoa oli sillä, että Tanner tähdensi matkan aikana antamissaan haastatteluissa pohjoismaisen demokratian säilymisen tarpeellisuutta. Hän korosti edelleen pohjoismaisen yhteistyön merkitystä ja vakuutti, että suomalaiset ovat parlamentaarikkoja ja demokraatteja.

Jatkosodan alkuvaiheessa Tanner ei peitellyt vihaansa bolshevismia vastaan ja muiden suomalaisten tavoin hän katsoi, että Suomella oli täysi oikeus ottaa talvisodassa menetetyt alueet takaisin. Sen sijaan hän vastusti pidemmälle Neuvostoliiton alueelle menevää valloituspolitiikkaa ja puolusti johdonmukaisesti näkemystä, että Suomi ei ollut Saksan liittolainen vaan kävi omaa erillissotaansa.

Kun poikkeusolot korostivat sotilasjohdon asemaa Suomen sisäistä demokratiaa kaventaen, pystyi poliitikoista Tanner tehokkaimmin jarruttamaan kenraaleiden valtapyrkimyksiä. Hän kiinnitti Mannerheimin huomion muun muassa siihen, ettei yhteiskunta pidemmän päälle kestänyt armeijan "ylimobilisaatiota", johon kesällä 1941 oli ryhdytty nopean sotilaallisen voiton toivossa.

Tannerilla on muiden aktiivisten sosialidemokraattien rinnalla ansionsa siinä, että Suomi ei ryhtynyt luovuttamaan maassa olleita juutalaisia Saksalle, vaikka Heinrich Himmler kävi kesällä 1942 Helsingissä asiaa järjestelemässä. Ponnisteluista huolimatta saksalaisten käsiin annettiin "poliisitoimena" kahdeksan juutalaispakolaista, joiden traaginen kohtalo on jäänyt Suomen häpeäksi.

Oman maineensa kannalta Tanner kantoi hankalaa kaksoisroolia. Ulospäin hän piti yllä kansallista yksimielisyyttä eikä hyväksynyt rauhanopposition julkisia mielenilmauksia, joiden hän katsoi vain antavan aseita vihollisen käsiin. Samanaikaisesti Tanner edusti hallituksen sisällä sosialidemokraattien kriittisiä näkemyksiä, piti päänsä kylmänä sekä sotilaallisen alkumenestyksen huumassa että uhkaavan tappion hetkellä.

Tanner piti hallituksen sisärenkaassa jatkuvasti silmällä rauhan mahdollisuutta, mutta siihen oli päästävä tavalla, joka säilyttäisi Suomen sisäisen eheyden. Maan demokraattinen yhteiskuntajärjestys oli pelastettava niin Saksan natsismilta kuin Neuvostoliittoon nojaavalta kommunismiltakin.

Onnistuminen näissä pyrkimyksissä edellytti, että järjestäytynyt työväenliike pysyi harjoitetun politiikan ja raskaiden ratkaisujen takana. Sosialidemokraattien pitäminen hallituksessa läpi sotavuosien oli Tannerin uroteko. Erityisen tärkeää se oli kesän 1944 kriisin aikana, jolloin sisäinen rintama horjui samaa tahtia Kannaksen puolustuslinjojen kanssa, ja Stalin tyrkytti Suomelle ehdotonta antautumista.

Rintamat horjuivat, mutta eivät sortuneet. Tannerin kylmäpäisyys oli avainasemassa siinä, että Suomi selvisi rauhaan ilman poliittista sekasortoa tai paniikkia, jota Neuvostoliitto olisi voinut käyttää vielä pidemmälle hyväksi kuin syyskuussa 1944 toteutuneita rauhanehtoja.

Kimmo Rentola ei ole suotta kutsunut jatkosodan ihmeeksi sitä, että Suomi onnistui irtautumaan sodasta säilyttäen riippumattomuutensa ja poliittisen järjestelmänsä perustan. Maata ei miehittänyt Wehrmacht, niin kuin Unkarille kävi erillisrauhaa yrittäessään, eikä puna-armeija, joka vyöryi yli koko Itä-Euroopan.

Mannerheim - Paasikivi - Tanner

Väinö Tanner oli suomalaisen työväenliikkeen sen suuntauksen kasvatti, joka ammensi aatteellisen perintönsä ja esikuvansa lännestä: Skandinaviasta, saksalaisesta sosialidemokratiasta, osuustoiminnasta eri maissa. Ennen toista maailmansotaa se ehti solmia vahvat ja monipuoliset siteet pohjoismaiseen ryhmittymään niin, että kesän 1944 kriisi näissä suhteissa jäi lopulta ohimeneväksi kuriositeetiksi.

Vaikka Tanner oli nuorena miehenä suomentanut itseään August Strindbergiä, piti hän juristina ja talousmiehenä jalat tukevasti maassa eikä antautunut idealistisen "nordistisen" identiteettipolitiikan vietäväksi. Hänen parhaat skandinaaviset ystävänsäkin taisivat tulla osuustoimintapuolelta, kuten jo mainittu Albin Johansson.

On aika pyyhkiä "Kainin merkki" lopullisesti Tannerin ja muiden sotasyyllisyysnäytelmän uhrien otsalta. Suomen sotasyyllisyyskysymyksessä toimi samankaltainen logiikka kuin Neuvostoliiton näytösoikeudenkäynneissä. Menneisyys oli saatava palvelemaan Stalinin ajankohtaisia tavoitteita, avaamaan tietä eteenpäin. Kuten George Orwell sen pistämättömästi muotoili: "Who controls the past controls the future: who controls the present controls the past".

Prosessin yhtenä tavoitteena oli murskata Tanner ja 'tannerilaisuus' suomalaisesta työväenliikkeestä. Tässä Neuvostoliitto apureineen ei onnistunut, vaan sosialidemokraatit säilyttivät itsenäisyytensä ja pysyivät niskan päällä suhteessa kommunistisiin haastajiinsa. Maan tulevaisuudelle sillä oli suorastaan ratkaiseva merkitys.

Kun toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton naapurimaat Itä-Euroopassa taipuivat toinen toisensa jälkeen kommunistien yksinvaltaan ja Moskovan vasalleiksi, Suomi onnistui säilyttämään suvereniteettinsa sekä länsimaisen yhteiskunta- ja oikeusjärjestyksensä. Miten se oli mahdollista? Kylmän sodan aikana kysymys oli suuri arvoitus, ja historioitsijat painiskelevat yhä selityksissään eri nyanssien parissa.

Max Jakobson tarjoaa tuoreessa synteesissään vastaukseksi kolmea tekijää, jotka ovat keskenään samanarvoisia: Suomen selviytymisen edellytyksenä oli "puolustusvoimien saavuttama torjuntavoitto, politiikan sopeuttaminen sodanjälkeisen ajan valtapoliittisiin realiteetteihin ja demokraattisen järjestelmän elinvoima".

Jakobsonin teeseille voidaan antaa myös kasvot. Mannerheim on suomalaisen puolustustahdon ja sotilaskunnon kiistaton symbolihahmo, Paasikivi realistisen ulkopolitiikan tunnustettu oppimestari. Jos demokraattisen järjestelmän elinvoima halutaan henkilöidä, ei kukaan sovi siihen rooliin paremmin kuin Väinö Tanner.