Pääministeri Vanhanen Porkkalan palautuksen 50-vuotisjuhlassa

Viisikymmentä vuotta sitten näillä seuduilla elettiin kotiin paluun tunnelmissa. Alkoi kunnostamisen ja rakentamisen aika.

Neuvostoliitto oli ilmoittanut yllättäen syyskuussa 1955 luopuvansa Porkkalan sotilastukikohdasta. Tilanteen kokivat tietysti konkreettisemmin Neuvostoliitolle vuokratulta alueelta syksyllä 1944 evakuoidut runsaat 7000 suomalaista, mutta heidän ilonsa jakoi koko kansa. Neuvostoliiton sotilastukikohta lähellä maan pääkaupunkia oli merkinnyt suomalaisille vaikeaa taakkaa. Se oli kansan mielessä sodan jättämä varjo maan itsenäisyyden ja riippumattomuuden yllä. Siihen kiteytyi myös epävarmuus maan tulevaisuudesta. Vuokra-alueen palauttaminen poisti näin yhden huolen suomalaisten mielistä.

Voi vain kuvitella, miten suuri hämmennys oli ollut tämän alueen ihmisten mielessä, kun rauhanehdot olivat tulleet julkisuuteen. Kirkkonummen, Siuntion ja Degerbyn kuntien 380 neliökilometrin maa-alue ja siihen liittyvät laajat merialueet vuokrattaisiin Neuvostoliitolle sotilaalliseksi tukikohdaksi. Vuokrattavan alueen evakuointi alkaisi heti ja se oli saatettava päätökseen kymmenessä päivässä. Ihmisille ei annettu aikaa valmisteluun, vaan toimiin oli ryhdyttävä välittömästi.

Alueen järjestelmällinen evakuointi on hyvä esimerkki siitä, miten suomalaiset kykenevät selviytymään vaikeista tilanteista. Kotinsa joutui jättämään lähes 7300 henkilöä, joista suurin osa eli noin 5500 oli kirkkonummelaisia ja loput Siuntiosta ja Degerbystä.

Alue oli perinteistä suomenruotsalaista maaseutua, jolla oli tärkeä merkitys myös Helsingin elintarvikehuollon kannalta. Sen pinta-alasta oli noin kolmannes viljelysmaata. Muutamassa päivässä piti korjata sato ja siirtää pois yli 8000 päätä karjaa. Alueen tyhjentämisessä oli auttamassa noin 20 000 henkeä Helsingin seudulta ja naapurikunnista. Tuo kymmenen päivän urakasta selviytyminen on jäänyt historiaan hyvänä esimerkkinä tämän suomenruotsalaisen kulttuuriseudun ihmisten yhteistyökyvystä ja naapuriavusta.

Evakuointi suorittiin aikana, jolloin myös koko Suomessa vallitsi epätietoisuus maan kohtalosta. Välirauhansopimus merkitsi monin tavoin hyppyä tuntemattomaan. Karjala, osa Sallaa ja Petsamo oli luovutettava, Porkkala vuokrattava 50 vuodeksi. Huolta lisäsi Etelä-Suomen lentokenttien luovuttaminen sodan ajaksi Neuvostoliiton käyttöön, saksalaisten karkottaminen, suuret sotakorvaukset jne. Mutta ankarista rauhanehdoista huolimatta irrottautuminen sodasta merkitsi toisaalta tulevaisuuden toivoa, se oli parempi kuin sodan jatkuminen. Nyt jälkeenpäin voi vain kuvitella, miten sodan jälkeiset päättäjät kokivat suurvallan tukikohdan pääkaupungin vieressä muiden vaikeuksien lisänä. Sen on täytynyt tuntua painostavalta.

Suomalaiset kävivät tarmokkaasti kiinni rauhan töihin. Sodan kokenut sukupolvi jälleenrakensi maamme ja asutti sekä siirtoväen että rintamamiehet. Siitä me sodan jälkeen syntyneet ja kasvaneet olemme heille kiitollisia, tänään erityisesti täällä luovutetun ja palautetun Porkkalan alueella.

Myös maan poliittinen johto oli vaikeassa tilanteessa. Kukaan ei oikein tiennyt sanoa, miten sotakorvauksista, siirtoväen asuttamisesta ja muista ongelmista lopulta selvittäisiin. Mutta Suomi löysi suunnan, jossa kaiken perustaksi asetettiin välirauhan ehtojen tinkimätön täyttäminen ja toimivan suhteen rakentaminen itäisen suurvaltanaapuriin, ajan toiseen supervaltaan.

Porkkalan sotilastukikohta Helsingin välittömässä läheisyydessä oli maallemme runsaat kymmenen vuotta suuri henkinen taakka ja ulkopoliittisen uskottavuutemme rasite. Ulkoministeri Carl Enckell sanoi Moskovassa välirauhaa solmittaessa syyskuussa 1944, että "Porkkalan luovutus tulee olemaan avoin haava Suomen valtioruumiissa, jonka haavan arpeutumisesta ei ole toivoakaan".

Kotimaisissa tiedotusvälineissä alettiin jo 1950- luvun alkupuoliskolla esittää toiveita Porkkalan palauttamisesta ennen 50 vuoden vuokra-ajan päättymistä. Myös Neuvostoliitossa arvioitiin kaiketi niin, että Porkkalan sotilastukikohta aiheutti suomalaisten keskuudessa huolta ja pelkoa, joka osaltaan ylläpiti epäilevää asennetta Neuvostoliittoa kohtaan.

Uuden ulkopolitiikan rakentajat lähtivät siitä, että hyvän naapuruuden kehittäminen Neuvostoliiton kanssa avaisi samalla mahdollisuuksia kehittää yhteyksiä länteen, aluksi erityisesti muihin pohjoismaihin. Mutta tämä kaikki edellytti Suomelta ennakkoluulotonta aktiivisuutta ja aloitteellisuutta. Nyt voimme todeta, että tällä ulkopolitiikalla saatiin tuloksia, mistä Porkkalan palauttaminen oli yksi esimerkki.

Kesällä 1955 Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan ja kansainväliseen tilanteeseen sopi Porkkalan tukikohdasta luopuminen. Neuvostoliitto oli näet esittänyt YK:ssa suurvaltojen yhteistä päätöstä toisten valtioiden alueilla olevien sotilastukikohtien sulkemisesta. Näin Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan sopi luontevasti Porkkalasta luopuminen varsinkin kun puolustusministeri, marsalkka G. K. Zukov piti tukikohtaa tarpeettomana, kuten professori Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerrassa osoittanut.

Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs Lebedev ilmoitti elokuun 16. päivänä 1955 pääministeri Urho Kekkoselle ja päivää myöhemmin tasavallan presidentti J. K. Paasikivelle Neuvostoliiton luopuvan Porkkalan tukikohdasta. Asian oli määrä tulla esille presidentin ja pääministerin yhteisellä Moskovan vierailulla. Paasikivi ja Kekkonen iloitsivat. "On kannattanut olla haukuttavana, kun saa elää tällaisen päivän", Kekkonen kirjoitti päiväkirjaansa.

Paasikivi ja Kekkonen palasivat Moskovasta syyskuun 20. päivänä, ja Suomi riemuitsi. Pari päivää myöhemmin pitämässään radiopuheessa Paasikivi sanoi palaavansa naapurimaan pääkaupungista ensimmäistä kerta tyytyväisenä.

Porkkalan palautus Suomelle eteni niin, että tammikuun 26. päivänä 1956 aukaistiin puomi Kivenlahden sillalla ja suomalainen rajavartio-osasto marssi Porkkalan alueelle sankan kansainvälisen lehtimiesjoukon saattelemana. Porkkalan alue oli taas osa Suomea.



Edellä viittasin siihen, että kansainvälisen tilanteen kehitys mahdollisti Porkkalan palauttamisen Suomelle. Siinä samassa ilmapiirissä Suomi saattoi myös vahvistaa suhteitaan muihin pohjoismaihin liittymällä Pohjoismaiden Neuvostoon.

Entä jos Porkkalaa ei olisi saatu takaisin ja koko vuokra-aika olisi jatkettu välirauhansopimuksen mukaan? Mitä se olisi merkinnyt? Koko pääkaupunkiseudun kehitys olisi näyttänyt aivan toiselta ja Uudenmaan läntisin ruotsinkielinen alue olisi jäänyt siitä sivulliseksi. Eräs vaikutus olisi ulottunut nykyiseen kotikylääni Lepsämään. Siellä jo tutkittiin uuden Turun rautatien linjausta koska rata täällä vuokra-alueella oli rajoitettu. Muutoinkin seuraukset olisivat olleet niin syvälle käyviä, ettei niitä pysty edes hahmottamaan.

Hyvät kuulijat

Tämän seudun ihmiset elivät 50 vuotta sitten uuden alun tunnelmissa. Mutta tiedämme myös, että paluu kotiseudulle ei ollut ongelmatonta. Monet asiat muuttuivat ja maineikas Degerbyn kuntakin siirtyi historiaan. Mutta taas kerran vaikeuksista selvittiin.

Mutta mikä on tämän kaiken opetus nykyajalle, jolloin Suomen turvallisuusympäristö on vakaampi ja asema Euroopan valtioiden joukossa on vahvempi kuin ehkä koskaan aikaisemmin? Ainakin se, että kullakin ajalla on omat realiteettinsa ja oma ajan mukainen realisminsa, jonka pohjalta pieni maa voi toteuttaa tuloksellista politiikkaa. Tosiasiat on otettava joskus karvainakin vastaan.

Realistinen ulkopolitiikka ei kuitenkaan merkitse mekanistista sopeutumista ulkoisen maailman tosiasioihin, päinvastoin. Kunkin ajan suuri haaste on hahmottaa ja ymmärtää, mitkä ovat sen ajan maailmanjärjestyksen tärkeimmät voimat, ja miten maa voi niiden vallitessa edistää muiden kansojen joukossa sekä omaa että yhteistä etua.

Kansainvälisen politiikan luja sääntö on, etteivät muut kanna huolta pienen maan puolesta. Sen on itse pidettävä huolta omien tavoitteidensa muodostamisesta, asettamisesta ja toteuttamisesta. Nyt J.V. Snellmanin juhlavuotena on hyvä samalla muistaa, että pienen tai suuren kansakunnan ajaessa asiaansa, sen pyrkimykset menestyvät, jos ne liittyvät aikakauden laajempaan kansakuntien ja koko ihmiskunnan suuntaan. Pienenkään maan ulkopolitiikka ei ole vain historiaan sopeutumista vaan omalta osalta historian tekemistä.

Suomessa tullaan aina antamaan suuri arvo sodan ajan sekä sodan jälkeisen ajan ulkopolitiikan tekijöille. Tänään meidän ei onneksemme tarvitse etsiä tietämme niin dramaattisissa oloissa. Mutta tämän päivän ongelma saattaakin olla juuri siinä, että aikamme suuret muutokset eivät tule eteemme niin selkeinä kuin monissa aikaisemmissa vaiheissa. Otan joitakin esimerkkejä.

Suomalaisten luissa ja ytimissä on ajatus elämästä lännen puolella idän ja lännen rajaa. Meille itä on aina ollut Venäjä. Meidän tietoisuudessamme länsi on eri vuosisatoina ollut yksi voimatekijä kerrallaan, ensiksi Ruotsi ja sitten Saksa ja lopulta kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan muodostama kokonaisuus, jota yhdisti Pohjois-Atlantin liitto eli Nato.

Tänään meiltä vaatii ponnistuksia oppia elämään maailmassa, jossa meidän läntemme muodostuu keskinäistä suhdetta etsivistä Euroopan Unionista jäsenmaineen ja Yhdysvalloista, Kanadasta ja Japanista. Jo hallitukseni ohjelmasta alkaen me toimimme tällaisessa maailmassa aktiivisena Euroopan unionin jäsenvaltiona edistäen yhteisen ulko-ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista mukaan lukien transatlanttista yhteistyötä. Tätä linjaa kehittelimme edelleen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa, ja sen mukaan on eletty.

Tämän vuosikymmenen kysymys on myös tottuminen ensiksi Venäjän muutokseen globaalista supervalta Neuvostoliitosta nykykehitykseen. Tässä meillä voi olla näköalaa vuosisatojen saatosta. Novgorodin Venäjästä Leninin Neuvostoliittoon Venäjän vaikutusvalta on vaihdellut suuresti sekä sisäisten että ulkoisten tekijöiden johdosta. Kukin vaihe on merkinnyt meille sekä mahdollisuuksia että tarvetta etsiä ratkaisuja ongelmiin, kuten Porkkalan tapauksessa. Nyt jälleen naapurinamme on uusi, erilainen Venäjä, joka hakee suuntaansa.

Kolmas esimerkki aikamme murroksesta on suhteemme siihen osaan maapalloa, jota runsas vuosikymmen sitten kutsuimme kolmanneksi maailmaksi. Silloin suuri osa ulko- ja turvallisuuspolitiikan suunnittelijoista katsoi, että tuolloisen maapallon "etelässä" neljällä miljardilla ihmisellä ei olisi varteenotettavaa vaikutusta Suomen turvallisuuteen. Tänään jokainen myöntää globalisaation myötä kehittyneen maapallon "etelän" taloudellisen ja turvallisuuspoliittisen merkityksen. Olemme jo sellaisen maailman kynnyksellä, jossa "itä" ei edusta niinkään Venäjää vaan Kiinaa. Tällaisessa maailmassa Venäjä on hahmotettavissa keskikokoiseksi dynaamiseksi taloudelliseksi toimijaksi "idän" ja "lännen" välissä. Käytännössä meillä on kuitenkin vielä edessä paljon työtä tämän huomioon ottamisessa maamme hyvinvoinnin ja turvallisuuden hyväksi.

Suhteessa kehitysmaihin me emme ole enää sivustaseuraajia. Olemme vuosikymmeniä kehitysyhteistyöllä osallistuneet näiden maiden talouksien ja yhteiskuntien kehittämiseen. Nykyään olemme valmiita myös yhdessä muiden kanssa puuttumaan näiden maiden sisäisiin ongelmiin ihmisoikeuksien polkemisen tai jopa kansanmurhien estämiseksi.

Mutta palaan Venäjään. Kun katsotaan 50 vuotta taaksepäin, on tapahtunut valtavasti. Mitä tapahtuu nyt? Ja mitä tapahtuu seuraavien 50 vuoden kuluessa? Johtuen presidentinvaaleista olen havainnut, että ilmapiirissämme on vielä paljon piilopelkoa Venäjän kehitystä kohtaan. Monet kokevat sen uhkaavana ja se antaa oman sävynsä keskusteluihin. On kuitenkin selkeästi sanottava, että demokratiaa ja markkinataloutta kehittävä Venäjä, joka on vapaasti vaaleissa valinnut johtonsa, on meille paljon turvallisempi naapuri kuin se keskusjohtoinen komentotalous, jota Neuvostoliitto edusti. Neuvostoliitto käytti voimaansa ja oli osoittanut olevansa valmis sitä käyttämään. Nyt Venäjä integroituu tiiviimmin maailman talouteen. Siitä tulee erityisesti energia-alalla suurvalta, jonka on tunnettava myös asemaansa liittyvä vastuu. Se hakee turvallisuuden tasolla yhteyttä lännen kanssa ja siihen Nato on myönteisesti vastannut. Venäjän talous-, tiede- ja kulttuurielämä tulee vuosi vuodelta saamaan enemmän ja enemmän siteitä länteen. Se on tien alussa, joka toivottavasti tekee siitä normaalin demokratian yhteisin eurooppalaisin arvoin.

Poliitikon on hyvin vaarallista ennakoida, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mutta silti muutaman ajatuksen uskallan uhrata sille, millainen Venäjä meillä naapurinamme on 50 vuoden kuluttua. Kansainvälisten ennusteiden mukaan sen väkiluku olisi alkuvaiheessa laskusuunnassa, mutta sen uudet sukupolvet ovat tehneet maasta vuosikymmenien mittaan vahvan globaalin vaikuttajan. Asteittain se on lisännyt integroitumistaan muun Euroopan kanssa. Kaikilla inhimillisen elämän alueilla Venäjän Euroopan puoleiset osat ovat yhtä samaa Eurooppaa. Ihmiset matkustavat vapaasti, investoivat vapaasti rajojen yli ja rikastuttavat toisiaan kulttuuriperinnöillään.

Suomen ja Venäjän taloudet ovat myös nykyistä lähemmässä yhteydessä toisiinsa. Varsinkin Pietarin vaikutus tuntuu meillä. Venäläiset yhtiöt ovat sijoittaneet runsaasti Suomeen. Investointihaluja on ollut niin paljon, että erityisesti valtio on joutunut periaatetasolla ratkaisemaan vuosikymmenten kuluessa useita kertoja, mitkä osat yhteiskunnan toiminnoista halutaan pitää yksiselitteisesti suomalaisomistuksessa. Yksittäiset venäläiset ovat investoineet meille varsinkin vapaa-aikaan liittyen. Suomalaiset taas ovat löytäneet Pietarin ja lähialueemme ja tekevät sekä bisnestä että viettävät vapaa-aikaa paljon myös Karjalan kannaksella. Valtioraja on olemassa, mutta ihmiset ja liiketoiminta ylittävät sen arkipäiväisenä asiana samaan tapaan kuin tänään toimitaan Ruotsin ja Suomen rajalla Perämeren pohjukassa.

Suomen ja Venäjän suhteita ovat vuosisatojen aikana aina liikutelleet maailmanpoliittiset kehityskaaret ja luonnollisesti kummankin maan poliittiset suhdanteet. Vuosisatojen aikana etenkin Karjala on joutunut kokemaan heijastukset ja myrskyt tästä vaihtelusta. Seuraava historiallinen vaihe tuleekin olemaan talouksien integroitumisen vaihe. Suuren naapurin kansalaiset ja voimavarat tulevat heijastumaan meidän elämäämme voimakkaasti. Heijastus voi olla hyvin myönteinen, kunhan sen rakennamme myönteiseksi.

Tänään, Porkkalan palautuksen 50-vuotispäivänä, meidän ei kannata kokea Venäjää uhkana vaan suurena mahdollisuutena. Kannustamme sitä demokratian ja talouden kehittämisessä. Venäjän oma kehitys on mitä suurimmassa määrin riippuvainen tiiviistä suhteesta länteen kaikilla aloilla. Sekään ei ole immuuni globalisaatiolle eikä se pärjää elintasokilpailussa vain energiaa myymällä. Se hakee ja sen on löydettävä teknologiaa ja osaamista kehittämällä itselleen asemansa maailmantaloudessa. Sen saavuttaminen vaatii kumppanuutta myös meidän kanssamme. Ja myös me hyödymme tästä kehityksestä.

Hyvät kuulijat,

Aikalaiset kokivat Porkkalan palauttamisen erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton kahdenkeskisenä asiana ja sitä se myös oli monin tavoin. Samalla palauttaminen oli myös osa oman aikansa kansainvälistä politiikkaa. Sodan jälkeen meillä osattiin nähdä maailman muutos ja ottaa uuteen maailmanjärjestykseen soveltuva suunta. Yksi tuon valinnan tulos nähtiin täällä Kirkkonummella viisikymmentä vuotta sitten. Sen muistaminen kutsuu meitä suomalaisia yhdessä pohtimaan tässä ajassa tämän ajan maailman muutosta, jotta voisimme osaltamme rakentaa isänmaamme hyvinvointia.

Porkkalan palautuksen puolivuosisatainen muisto kutsuu meitä myös ilmaisemaan kiitollisuutemme kaikille niille, jotka omakohtaisesti kokivat tällä alueella ahdistavan lähdön, riemukkaan paluun ja esimerkillisen jälleenrakennuksen.

Kiitos teille.