Pääministeri Vanhanen Merkkivuosi 1809 -valtuuskunnan juhlakokouksessa

Porvoon valtiopäivät Suomen historiassa

(muutosvarauksin)

Arvoisa Tasavallan Presidentti ja tohtori Arajärvi,
Herra eduskunnan puhemies,
Hyvät ministerit,
Hyvät Merkkivuosi 1809 -valtuuskunnan jäsenet,
Hyvät naiset ja herrat,

Täsmälleen kaksisataa vuotta sitten tässä salissa Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I avasi Porvoon valtiopäivät.

Noista ajoista alkaen on keskusteltu tämän tapahtuman valtio-opillisesta luonteesta ja painotukset ovat ajan mittaan vaihdelleet. Yhteistä on, että Porvoon valtiopäiviin tiivistyi Suomen osalta yksi Euroopan historian suurista murroksista.

Ranskan vallankumousta olivat seuranneet Napoleonin sodat, Aleksanteri I:n ja Napoleonin Tilsitin sopimus sekä helmikuussa 1808 alkanut Venäjän ja Ruotsin välinen Suomen sota. Porvoon valtiopäivien aikaan sota oli vielä käynnissä, vaikka sen tulos oli jo selvä. Haminan rauha solmittiin vasta syyskuussa 1809.

Alun perin Ruotsin painostamiseen tähdänneen sodan päämääräksi oli tullut koko Suomen liittäminen Venäjän keisarikuntaan. Tähän suuntaan vaikuttivat myös monet jo 1700-luvulla Suomen autonomista asemaa suunnitelleet suomalaiset.

Aleksanteri I:n valistusaatteiden rinnalla suomalainen valtiomiestaito pääsi oikeuksiinsa, mutta myös sotilaalliset näkökohdat painoivat. Aleksanteri I halusi saada Suomen rauhoittumaan, sillä edessä oli vielä Venäjän ja Ranskan suuri yhteenotto.

Kahden keisarin Tilsitin sopimuksen jälkeen Ruotsi oli joutunut kolmen rintaman sotaan ja historiansa ehkä suurimpaan kriisiin juuri Porvoon valtiopäivien aikoihin.

Itäinen armeija oli perääntynyt Suomesta useiden voittojen mutta useampien tappioiden jälkeen Tornion seudulle. Siellä talvi, puute ja sairaudet aiheuttivat sodan suurimmat menetykset.

Läntinen armeija Norjan rintamalla oli noussut kapinaan, ja Venäjä oli aloittanut hyökkäyksen jäätä pitkin Ruotsin mantereelle. Samoihin aikoihin suomalainen kenraali Adlercreutz vangitsi kuninkaansa Kustaa IV:n. Sana Tukholmasta tuli tänne Porvooseen samana avajaisia edeltävänä päivänä kuin Aleksanteri I saapui Pietarista.

Viesti Tukholmasta saattoi helpottaa Porvooseen kokoontuneiden säätyjen edustajien ristiriitaa vanhan ja uuden lojaalisuuden välillä, ja kevään mittaan säätyjen edustavuus vahvistuikin.

Uusi valtioviisas hallitsija ymmärsi hyvin alamaistensa sielunelämää päättäessään valtiopäivät heinäkuussa tässä samassa salissa: "Tämä jalo ja rehellinen kansa on silloin siunaava Kaitselmusta, joka on määrännyt asiain nykyisen järjestyksen. Korotettuna tästä lähtien kansakuntien joukkoon se on lakiensa turvissa muistava entistä hallitustaan ainoastaan kehittääkseen ystävällisiä välejä, jotka rauha on palauttava."

Kulloisenkin ajan mukaan Suomessa on korostettu kahta rinnakkaista perinnettä vuosien 1808 ja 1809 tapahtumien muistamisessa. Yhtäältä on Johan Ludvig Runebergin hengessä tuotu esiin sankarillinen taistelu Suomen sodassa. Toisaalta on painotettu Porvoon valtiopäiviä, keisarin hyväntahtoisuutta ja realismin merkitystä Suomen politiikassa.

Tällä kertaa esiin on tullut tapahtumien ja tutkimuksen koko kirjo. Lukuisissa konferensseissa ja sadoissa kansalaisyhteiskunnan paikallisissa tilaisuuksissa on piirtynyt kuva siitä, miten kansainvälinen kehitys, Aleksanteri I:n valistusaatteet, Suomen sota, suomalaisten aloitteellinen valtiomiestaito ja tuon ajan johdon sekä kansan poliittiset ja moraaliset ristiriidat kietoutuivat kokonaisuudeksi vuosina 1808 ja 1809.

Tuloksena oli Venäjän keisarikunnan yhteydessä suomalaisten autonominen valtio, jossa jatkuivat oma uskonto sekä Ruotsi-yhteyden ajalta omaa tekoa ja perintöä olevat pohjoismaiset lait ja arvot.

Tänään me suomalaiset voimme sanoa – kuten myös ruotsalaiset – että lopulta kaikki meni hyvin.

Emme kuitenkaan voi ajatella, että tapahtumat 200 vuotta sitten olisivat vieneet vääjäämättä kohti itsenäistä Suomea. Päinvastoin, tulevaisuuden ennustaminen oli tuolloin ainakin yhtä vaikeata kuin tänään.

Nykyaikaisessa mielessä kansakunta oli silloin kaikkea muuta kuin valmis, mutta jo aiemmin orastaneelle 1800-luvun kansalliselle nousulle oli luotu edellytykset tänne karuihin oloihin ja silloin vain noin 800 000 suomalaiselle.

Tuon ajan Euroopan suuri kriisi oli tarjonnut mahdollisuuden, johon myös tartuttiin. Voidaan arvioida, että ilman tuolloin käynnissä ollutta eurooppalaista myllerrystä myös asiat täällä pohjoisessa olisivat menneet toisin. Tuon jälkeen kansakuntamme rakentaminen on toteutunut askel askeleelta rauhan aikoina ja kaikissa Euroopan suurissa murroksissa. Itse asiassa jokaiseen historian suureen käänteeseen olemme vastanneet kehittymällä itse ja vaikeuksienkin jälkeen olemme aina nousseet.

Jo ruotsalaisten ja suomalaisten valtioyhteyden syntyminen 1100-luvulla oli heijastusta ristiretkien ajan Rooman ja Bysantin kamppailusta. Se johti varsin nopeasti myös suomalaisten suoriin kulttuuriyhteyksiin Euroopan johtaviin keskuksiin.

Renessanssi ja Reformaatio johtivat ensin vähäväkiselle maalle raskaaseen Ruotsin valtakunnan suurvalta-aikaan, mutta myös Mikael Agricolan ja suomenkielisen kulttuurin sekä lopulta talouden nousuun.

Koko 1800-luvun ajan Euroopan suurvaltojen ”pyhä allianssi” pyrki ja paljolti onnistui ylläpitämään rauhaa ja järjestystä maanosassamme. Se oli 1800-luvun järjestelmä. Myöhemmin olemme nähneet kahden vastakkaisen sotilasliiton järjestelmän ja nykyään Euroopan unionin ja jatkuvasti laajentuvat yhteistyöjärjestelyt Euroopassa.

Pyhä allianssi merkitsi aluksi tiettyä hiljaiseloa myös täällä suuriruhtinaskunnassa, minkä turvin saattoi kypsyä ajatus suomalaisuudesta sivistysliikkeenä.

Ensimmäinen merkittävä särö autonomian ajan kansainväliseen järjestelmään tuli 1850-luvun Krimin sodassa. J.V. Snellmanin johdolla Suomi oli lojaali keisarikunnalle ja tavoitteli sitä, mikä oli mahdollista. Saavutettiin vuoden 1863 valtiopäivät, suomenkielen uusi asema ja sitä seurannut sivistyksellinen ja taloudellinen nousu. Kansakunnan rakentaminen jatkui lisääntyvien vaikeuksienkin keskellä koko autonomian ajan.

Mutta samanlainen uudenaikaistumisen muutosaalto kulki myös läpi Euroopan. Oman kehityksemme oli jälleen osa laajaa kokonaisuutta. Kun vanha järjestys murtui, kriisi tuli sitäkin rajumpana, ensimmäisenä maailmansotana ja Venäjän vallankumouksena. Koimme myös oman sisäisen kriisimme, mutta saimme myös mahdollisuuden itsenäisen demokraattisen valtion muodostamiseen – ja tartuimme siihen. Taas se tapahtui osana eurooppalaista murrosta.

Itsenäisyysjulistuksemme ydinsanoma ilmentää historian jatkuvuutta: ”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.”

Suomen itsenäistymistä seuranneet historian suuret murrokset olivat ensin finanssikriisi ja sitten toinen maailmasota. Nekin vetivät pienen maamme mukaansa talvi- ja jatkosotaan, mutta me selvisimme hengissä rakentamaan nykyaikaista hyvinvointivaltiotamme.

Seurasi kylmäksi sodaksi sanottu uusi maailmanjärjestys, joka koetteli omalla tavallaan myös Suomea. Senkin aikana toteutimme kansakunnan pitkää linjaa ja sen jälkeen vahvistimme jo keskiajalta periytyneen paikkamme eurooppalaisten kansojen joukossa liittymällä Euroopan Unioniin. Oman kansakuntamme rakentaminen on jatkunut ja me olemme osallistuneet osaltamme koko Euroopan rakentamiseen.

Hyvät kuulijat,

Porvoon valtiopäivien ajan maanmiehemme ymmärsivät historian suuret liikkeet ja niiden väistämättömän vaikutuksen pienen ja syrjäisen maansa elämään. He ottivat vastuun ja loivat edellytyksiä kansakunnan rakentamiselle. Merkkivuoden tunnuksissa esitetään vertauskuvallisesti niitä urheuden ja maltillisuuden, työn ja sivistyksen voimavaroja, joiden varassa tässä rakentamisessa on onnistuttu myös vuoden 1809 jälkeen.

Näiden vuosien ja vuosisatojen aikana olemme oppineet, että kansainvälisen järjestelmän muutokset ja vähäisemmätkin tapahtumat vaikuttavat elämäämme yhä nopeammalla rytmillä - ja nyt sähköisen viestinnän aikana joskus jopa reaaliajassa.

Tuolloin koimme osaltamme aikakauden kriisin ja niin on käynyt myöhemminkin. Myös tänään me näemme Eurooppaa ja koko ihmiskuntaa koskevia suuria muutoksia. Vastatkaamme jälleen ajan haasteisiin työn ja sivistyksen voimin, onpa sitten kysymys globalisaatiosta, ilmastomuutoksesta tai finanssikriisistä.

Mutta Euroopan unionin jäseninä me etsimme nyt kysymyksiin vastausta myös koko maanosaamme varten. Eikä siinä kaikki. Nykymaailmassa ”kansallisen ja yleisinhimillisen tehtävän täyttäminen” merkitsee kansallisen ja eurooppalaisen toiminnan lisäksi osallistumista muiden kansojen rinnalla koko ihmiskunnan tulevaisuuden rakentamiseen.

Meidän valtiollisessa perinteessämme kansakunta ja ihmiskunta eivät ole toistensa vastakohtia vaan liittyvät yhteen. Kansakunnan rakentaminen on osa yleisinhimillistä kehitystä ja se tekee mahdolliseksi myös kansakunnan osallistumisen yhä useampien asioiden vaatimien maailmanlaajuistenkin hallintajärjestelmien rakentamiseen – ihmisten vapauden, syvimpien ihmisarvojen ja kestävän kehityksen hyväksi.

Uskon, että seuraavien sadan vuoden aikana nähdään edelleen suuria muutoksia tavassa järjestää ihmiskunnan elämää. Aivan kuten Porvoon joki jatkaa kulkuaan, ei kansakuntienkaan ja niiden suhteiden kehitys pysähdy. Valtiolliset järjestelmät kehittyvät vastatessaan ajan tarpeisiin ja meidän suomalaisten osallistuminen tähän muutosprosessiin jatkuu.

Uskon vahvasti, että sadan vuoden kuluttua tällä paikalla lastenlastemme lapset voivat yhtyä arvioomme Porvoon valtiopäivistä ja kertoa, että myös viimeisen sadan vuoden aikana suomalaiset ovat aina vastanneet aikansa haasteisiin isänmaamme, Eurooppamme ja koko ihmiskunnan hyväksi.