Sinikka Sihvo
Kuolemasta saa ja pitää puhua

”Elä pelotta varassa yhden kortin, näet aina avoinna kuoleman portin”. Runoilija Kaarlo Sarkia sen osasi sanoa: Nauti elämästä, mutta ole aina tietoinen, että jonain päivänä kuolet.

Saattohoitoseminaarissa Sastamalassa 11.10. puhuttiin kivun hoidosta, mutta sitäkin enemmän kaikesta muusta tärkeästä, kuten ihmisen kunnioittamisesta ja hänen toiveiden kuuntelusta. Paikalla olleille palliatiivisen hoidon ja saattohoidon ammattilaisille oli myös selvää, että kuolemasta pitää puhua sen oikealla nimellä, ei ”pois nukkumisesta” tai ”vaipumisesta ikiuneen”.  

Saattohoidon pitkänlinjan puolestapuhuja Voitto Järvimäki kutsui Suomea kuolemanpelkoiseksi yhteiskunnaksi. Pelko puhua kuolemasta näkyy niin kansalaisten kuin terveydenhuollon ammattilaisten käytöksessä. Se on todella sääli, koska kuoleman ollessa käsillä, siihen liittyvää pelkoa ja ahdistusta lievittäisi, että asiasta olisi voinut puhua ja siihen valmistautua. Erityisesti kuoleman henkiseen puoleen ei Suomessa kiinnitetä juuri lainkaan huomiota.

Meillä suomalaisilla ja varsinkin terveydenhuollon ammattilaisilla on myös käsityksiä, että kuolevaa pitää suojella. 

Osa varmaan toivoo rauhallista ympäristöä, mutta me olemme yksilöitä myös elämän loppuvaiheessa. Osa haluaa lähelleen elämää ja ääniä. Runsaiden ystäväjoukkojen vierailut, jopa musisointi, sallitaan esimerkiksi Terho-kodissa. 
 
Muistisairaiden asumisyksikössä Tupahoivassa Sastamalassa kuolema otetaan puheeksi jo uuden asukkaan tullessa yksikköön asumaan. Kaikille omaisille tämä voi olla aluksi vaikeaa, eivätkä he ymmärrä, miksi kuolemasta pitäisi puhua, kun henkilö on vielä suhteellisen voimissaan. Luonnollisesti asia jätetään silloin hautumaan. Työntekijöiden kokemuksen mukaan aikainen puheeksi otto auttaa ja helpottaa hoitoa ja keskustelua myöhemmin, kun kuoleman läheisyys oikeasti konkretisoituu.  Siellä pidetään myös kuolevan huoneen ovi auki ja henkilökunta ja muut asukkaat voivat käydä häntä tervehtimässä.

Pitäisikö hoitotahtosulkeiset tehdä pakollisiksi?

Saattohoitoseminaarissa kävi ilmi, että vain muutama osallistuja oli tehnyt hoitotahdon. Onko siis niin, että jopa asialle vihkiytyneiden ammattilaisten keskuudessa on vallalla taikausko; jos teen hoitotahdon, se toimii enteenä ja tietää epäonnea? Hoitotahto olisi hyvä tehdä jo terveenä ollessaan, ja sitä on mahdollisuus päivittää. Asia on ajankohtainen viimeistään silloin, kun todetaan vakava sairaus tai esimerkiksi muistisairaus. Esimerkiksi Muistiliitolla ja Lääkäriseura Duodecimilla on malleja hoitotahdon tekemiseen. Tärkeää on, että hoitotahdossa on nimetty luotettu henkilö. 

Voisiko Suomesta tulla hyvän kuoleman mallimaa, jossa elämän loppuvaihe hoidetaan hyvin eikä kuolema ole tabu? 

Kesällä 2018 sosiaali- ja terveysministeriö asetti laajan työryhmän selvittämään elämän loppuvaiheen hyvää hoitoa, itsemääräämisoikeutta sekä saattohoitoa ja eutanasiaa koskevia sääntelytarpeita. Suunnitelmiin sisältyy myös ammattihenkilöille ja väestölle kohdistuva kampanja elämän loppuvaiheen hyvästä hoidosta. Kampanjalla voidaan lisätä mm. potilaan ja omaisten tietoa hyvästä kuolemasta ja oikeuksista hyvään hoitoon. Toivottavasti kampanja on myös osaltaan muuttamassa kulttuuria niin, ettei kuolema olisi enää tabu.

Sinikka Sihvo
pääsihteeri
Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta (Etene)
sosiaali- ja terveysministeriö