SDP:s ordförande, statsminister Paavo Lipponen vid seminariet "KAF - en nordisk parlamentariker", Helsingin työväentalo 8.1.2002

Poliittinen heräämiseni sattui niihin aikoihin, jolloin Urho Kekkonen valittiin tasavallan presidentiksi 1956. Olin kyllä seurannut maailman tapahtumia aktiivisesti jo Korean sodasta lähtien. Ydinsodan uhkaa pidettiin silloin todellisena ja Neuvostoliittoa Suomelle vihamielisenä maana, jonka kanssa kotimaiset kommunistit olivat liittoutuneet.

Presidentin vaalin äänten laskua kuunneltiin radiosta suorana lähetyksenä, meidän perheessämme Karl-August Fagerholmin puolesta jännittäen. Pettymys oli suuri, kun vaali ratkesi yhden äänen tappioon.

Herätys oli koulupojalle vieläkin rajumpi kun jäin yleislakon aikana mottiin Tampereelle odottamaan junien kulkua kotiin Kuopioon. Yöpakkaset vuonna 1958 ovat nekin tuoreessa muistissa.

Ne olivat kovia aikoja, paljon kovempia kuin nykyiset, vaikka sotien aika olikin koettelemuksista ankarin. Silloin pelattiin joka taholla kovaa peliä. Politiikassa oli todella politiikkaa. Toivoisiko joku paluuta 1950-luvulle?

Karl-August Fagerholm oli aktiiviaikanaan harvinainen poliitikko. Hän oli linjakas, sovitteleva, vaatimattomasta koulutustaustastaan huolimatta sivistynyt todellisesta sivistyksestä kertovaa käytöstä ja kielenkäyttöä myöten. Fagerholmissa näkyi maamme ruotsinkielisen väestön kulttuuriin kuuluva sosiaalisuus ja hyvien tapojen arvostus.

1950-luvulla Suomen politiikka oli monessa suhteessa rappioilla. Urho Kekkonen vehkeili Neuvostoliiton kanssa - presidentinvaalia myöten - ja sosialidemokraatit menivät hajalle. 1940-luvun jälkipuoliskolla demokratia pelastettiin J.K.Paasikiven ja Fagerholmin yhteistyöllä Neuvostoliiton uhkailuista piittaamatta, 1950-luvun yöpakkasilla sisäinen rintama ei kestänyt.

Yhdyn siihen käsitykseen, että Fagerholm olisi hyvinkin menestynyt tasavallan presidenttinä. Suomalaisen yhteiskunnan kehitys olisi saattanut saada toisenlaisen suunnan, demokraattisemman. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamista ei olisi tarvinnut lykätä pitkälle 1960-luvulle.

Fagerholmin elämäntyön suurin saavutus, lujatahtoinen toiminta pääministerinä 1948-50, nostaa hänet sellaisenaan aikakirjoihin viime vuosisadan suurten joukkoon. Hän jatkoi ryhdikkäästi Tannerin, Rytin, Mannerheimin ja Paasikiven perinnettä. Tänä päivänä, kun katsomme ympärillemme Itä-Eurooppaan, ymmärrämme entistä paremmin Fagerholmin ja silloisten sosialidemokraattien työn merkityksen.

Sotienjälkeisinä vuosikymmeninä maahamme kehittyi poliittinen kulttuuri, jossa ihannoitiin uhoilevaa johtamistyyliä ja mentiin hyvin pitkälle henkilöpalvontaan. Siitä sekä kommunistien ja muiden poliittisten vastustajien mielipidemanipuloinnista johtuen Fagerholmin arvostus ei ole vieläkään noussut hänelle kuuluvalle tasolle.

Pohjoismaisuus on näinä päivinä niin suosittua, että se on joillekin jopa vaihtoehto eurooppalaisuudelle. Tällaisessa ajattelussa kuvastuu sama eristäytyneisyys, jolla sotien jälkeen leimattiin pohjoismaisuus jotenkin epäilyttäväksi länsisuuntaukseksi.

Fagerholm on ehkä kaikkien aikojen merkittävin pohjoismainen parlamentaarikko. Hän teki enemmän kuin kukaan muu Suomen maineen kirkastamiseksi Saksa-yhteistyön ja yya-sopimuksen tahroista – sellaisiksi ne koettiin muissa pohjoismaissa.

Pohjoismainen sosialidemokratia oli sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Suomen vankkana tukena ja suomalaisten sosialidemokraattien aatteellisena johtotähtenä. Fagerholm otti oppia Gustav Mölleristä niin kuin minun sukupolveni Tage Erlanderista ja muista vahvasti ideologiansa sisäistäneistä ruotsalaisista tovereista. Oman poliittisen kouluni keskeinen opintolinja on ollut läheinen yhteys Ruotsiin.

Kielisyistä vaikeampaa on ollut yhteyden löytäminen norjalaisiin ja varsinkin tanskalaisiin. Fagerholm oli sillä tavoin korvaamaton suomalainen poliitikko, että hän kykeni solmimaan läheisiä suhteita Tanskaa myöten. Uudessa Euroopassa emme saisi laiminlyödä näitä yhteyksiä - Hämeenlinnassa pidetäänkin tämän viikon lopulla pohjoismaiden sosialidemokraattien huippukokous.

Pohjolan sosialidemokraattien tulisi nyt mennä itseensä ja pohtia, millä tavoin voisimme vaikuttaa Euroopan unionin kehitykseen. Nykyinen hallitustenvälisyyttä korostava suuntaus yhdistettynä Pohjolan maiden eriseuraisuuteen heikentää oleellisesti sekä pienten maiden vaikutusmahdollisuuksia yleensä että Pohjolan asemaa erityisesti. En usko, että KAF viihtyisi nykyisessä menossa.

KAF:n persoonan kiehtovuus saattaa jättää varjoon monet hänen todelliset saavutuksensa, jotka saatiin aikaan ankaralla työllä kulissien takana. Sellaisista ansaitsee tänä päivänä erityistä arvostusta KAF:n toiminta ns. tammikuun kihlauksen aikaansaamiseksi työantajien ja työntekijöiden järjestöjen välillä 1940 sekä vaikeiden työmarkkinaselkkausten selvittäminen 1940-luvun lopulla ja yleislakon äärimmäisten jännitteiden purkaminen 1956.

Det var intressant att Hufvudstadsbladets rubrik den 30 december 2001 lydde: "Svenskfinlands främsta politiker". Jag sade följande dag vid Fagerholms grav, att han gjorde mer än någon annan för närmandet mellan den svensktalande och finsktalande befolkningen i vårt land. Han spelade en viktig roll på 1930-talet genom att modigt kandidera i Österbottens norra valdistrikt, därifrån han också blev vald till riksdagen. Jag hoppas att man uppmärksammar detta i Österbotten 100 år efter KAFs födelse.

Fagerholmilainen ajattelu ja toimintamalli kelpaa oivallisesti malliksi tämän päivän yhteiskunnalliseen toimintaan. Saavutusten puolesta hänen elämäntyönsä on kestävää valtiomiesluokkaa. Tyylipisteissä legendaarinen KAF ei jää kenenkään varjoon.